Oltiin tuossa melomassa Hossassa Kainuussa. Hossa on lempipaikkojani, siellä on mielettömän kaunista ja rauhallista. Hossassa on yli 130 järveä ja lampea, jotka on aivan superkirkkaita ja sieltä löytyy myös tosi sieviä soita, jokia ja puroja. (Tulomatkalla pysähdyin suolla, jossa oli kävellyt mua ennen karhu!)

Hienointa Hossassa ovat värikalliot, 4000 vuotta sitten joku on maalannut kallioihin punaisia ukkeleita, joiden seurasta voi löytää ainakin shamaanin ja hirviä. Ja mikä jännintä; jos tämän päivän ihmiselle antais sen värikallion maalarin lapsen kasvatettavaksi, niin siitä tulisi ihan tavallinen 2010-luvun ihminen. ”Ihminen on ihminen, vaikka ikänsä voita söis ja jos et sitä ennen huomaa, niin sittenpä huomaat kun pääsi on paareilla.”, vapaasta muistista jotenkin näin asiaa kuvasi Maria Jotuni kirjassaan Arkielämää vuonna 1929.

Melontareissusta Hossassa olen jaaritellut iät ja ajat. Nyt se vihdoin toteutui. Ystäväni kanssa ollaan leikitty sellaista leikkiä, että kokeillaan kaikkia uusia urheilujuttuja. Toinen ehdottaa ja toisen täytyy suostua. Nyt mentiin melomaan. Mennessä kävin kajakkien vuokraajan kanssa tällaisen dialogin: – No teillä on kartat? – Ei. – Onko tulitikkuja? – Ei. – Ootteko ennen meloneet? – Joskus kymmenen vuotta sitten, mutta kaikki on unohtunut. Saatiin kartta, jonka senkin unohdin auton etupenkille. Hieman kirosin itseäni siinä vaiheessa. Onneksi fiksumpi kanssaihminen ehti ottaa siitä kännykällä kuvan ja tuli ihan tarpeeseen, kun siinä sitten matkan varrella katseltiin edessä aukeavia pieniä, mutta virtaavia koskia, että uskaltaakohan nuita alkaa vai ei.

Olen huomannut tykkääväni pitkäjänteisyyttä vaativista proggiksista. Yksi vuosi kuvasin joka aamu omakuvan pihametsän edessä. Aamun kuvasta tuli rutiini, huomaamaton kuin hampaiden harjaus. On ollut kaikenlaista vuoden tai kuukauden kestävää intoilua ja nyt on sitten tämä tässä. Ensin mietin, että pitääkö mun lähteä kävelemään Suomea ympäri, mutta onneksi taapero rajoittaa valintoja, enkä ole tuolla jossain vitostien varressa uhmaikäisen vetojuhtana. Tämä sadan yön juttu on tähän astisista hurahduksistani hauskin ja vaikein.

Erä-Kainuu -lehdessä oli juttu siitä, miten Suomussalmella pystyy yöpymään vapaasti heinäladossa tanssija Reijo Kelan Hiljainen kansa -tilataideteoksen vieressä. Paikka on tosi hieno ja kävin pitkän kamppailun omien sääntöjen kanssa, että onko seinä edelleen seinä, jos sen välistä mahtuu käsi ulos ja raekuuro sisään. Olen kallellaan siihen suuntaan, että heinälatoa ei voi laskea ulkona yöpymiseen sopivaksi paikaksi. Mitä mieltä olet? Olisko kivaa nukkua heinäladossa heinien seassa ja jos niin yksin vai seurassa?
8 (2000x1335)73 (2000x1333)5 (2000x1333)12 (2000x1334)13 (2000x1334)

Join the discussion 2 Comments

  • Hossaan sanoo:

    Olipa innostava juttu ja kuvat. Hossassa en ole melonut, mutta kyllä sinne on tänä kesänä päästävä. Olet taitava kuvaaja! Heinälatoyöpymistäkin voisi kokeilla. Juttusi houkuttavat uuteen ja palauttavat jo unohtuneisiin muistoihin. Miten sinulla?

  • Liisa sanoo:

    Kiitos vaan, Hossaan pitää päästä vielä uudelleen melomaan ja käymään Värikallioilla, siis tänä kesänä.

Jaettu