Viikonloppuna vietettiin Sotkamossa Sapsofest-kulttuurifestareita. Lapsi pääsi isovanhempille yökylään ja me täyskasvuiset festareille Hiukkajärven rannalle. Matkalla oli toinenkin tarkoitus: nimittäin  Salakirjat-kustantamon kanssa sovittu blogiyhteistyö. Mukana retkellämme oli kaksi kirjaa kustantamolta: Suomen rotkot (Kesäläinen, Kejonen, 2014.) ja Satu-Maarit Myllyniemen uusi teos: Maaginen aarrekartta – Erä-retki 200 kainuulaiseen aarrepaikkaan. Tarkoituksena oli reissata Kainuuta vähän taikojen ja rotkojenkin perässä.

Taikatarinoita löytyi aarrekartasta myös Sapsofestin rannalta: hieman festarirannasta itään löytyy nimittäin rinne nimeltään Ihalainen. Siellä on tavattu (uskomaton) unikakkiainen, joka oli kerran ilmestynyt eräälle Kalle Kemppaiselle unessa ja kertonut raha-aarteesta. Kemppainen oli ajatellut, että ”eihän tuo unikakkiainen ole ennenkään valehdellut” ja lähtenyt matkaan. Lopulta Kemppainen löysi aarteen, koska luotettava unikakkiainen oli paikan tarkaan hänelle kertonut. Toisilla se vaan käy säkä.

Suomen rotkot- kirjasta luimme, että Sotkamon Hiidenportin kansallispuistosta löytyy Hiidenportin rotkon lisäksi ”Suuri suolampi, psykedeelisen keltaisen väreissä hehkuva sammal, vesi mustaa kuin terva.”, ja että ”Talven fanaattinen raivo on repinyt jyrkänteestä leikkimökin kokoisia järkäleitä, jotka ovat pirstoutuneet seinämien juurelle.”. Tämän kuvauksen perusteella tuumittiin, että kyllä Hiidenportille on päästävä, vaikka sitten keskellä festareita ja yötä ja niin päätimme lähteä bändien jälkeen sitä kohti.

Kansan ja ihmisen pojan tietämää

Matkalla luimme Maagisesta aarrekartasta, että Hiidenportilla on vanhan kansan tarinoiden mukaan pohjaton pieni lampi, jonne pääsee ryömien tietystä kallion kolosta sisään. Kerran yksi metsästäjä oli yöpynyt lammen portilla ja kuullut yöllä viulunsoittoa, sekä aamulla kalliosta kolme ampausta, eikä kallionaukolla uskalleta mielellään yöpyä. Ajattelin, että mieluusti kuuntelen yöllistä viulunsoittoa ja ampauksia, mitä ikinä ovatkaan. Kello läheni kuitenkin jo yhtätoista, kun olimme Hiidenportin parkkiksella ja yö alkoi nopeasti hämärtyä. Emme lähteneet etsimään pohjattoman lammen reittiä. Polulla piti katsoa tarkasti mihin astuu, koska vähän väliä altamme hyppi pois rauhallista kesäyötä viettäviä kämmenen kokoisia sammakoita.

Matkalla oli synkempää metsää, jolloin oli jo tosi pimeää. Onneksi Erä-Jeesus valaisi pimeää polkuamme tiedon valolla ja kertoi, että verkkokalvolla on kahtia erilaisia soluja: tappi- ja sauvasoluja, joiden kautta informaatio valosta kulkee näkörataa pitkin aivoihin. Tappisolut aistivat värejä, mutta sauvasolut herkistyvät hämärässä. Sitten kun tulee todella hämärää, niin mennään sauvasolujen varassa, eikä värejä enää juuri näy. Ja eikös se niin ole, että tavarat ja kappaleet muuttuvat värillisiksi, vasta kun niitä valaistaan. Näitäpä oli hyvä kokeilla ja miettiä siinä kävellessä ja aika vähän niitä värejä siellä lopulta oli.

Hiidenportin kansallispuisto onkin mielenkiintoinen paikka. Opasteista luimme, että hiidellä on tarkoitettu ennen kristinuskon tuloa palvontapaikkaa, pyhää lehtoa. Merkitys on ollut positiivinen; siellä uhrattiin metsän jumalille ja sinne kokoonnuttiin nauttimaan juhla-aterioita. Kristinusko muutti merkityksen 1600-luvulla, koska kirkonmiehet ajattelivat kaikkien muiden uskontojen olevan pakanallisia ja paholaisesta peräisin olevia. Hiisi tulikin tarkoittamaan pahaa paikkaa tai paholaista. Sen myötä vanhan kansan tarinoihin kulkeutui hiisi, joka asuu hiidenportin saloilla karjansa, eli susien, ahmojen, karhujen ja ilvesten kanssa. Niin sitä on luontoa ja vapaita eläimiä demonisoitu.

Ensimmäiset tähdet

”Kulje varoen rotkon reunalla” –kehoituksia oli vähän väliä. Rotkoseinämät ovat paikoin parinkymmenen metrin korkuisia ja itse rotkolaakso on kilometrin pituinen. Olimme matkalla läheisen suon laidassa olevalle laavulle, mutta pimeä puski päälle. Kun olimme kiivenneet rotkon reunalle, pimeä vaati meitä ”leiriytymään”, eli nakkasimme kamat mättähälle turvamatkan päähän rotkon reunalta metsään. Ei ollut hyttysiä, joten ei tarvinnut säätää kuin makuupatjaan ilmaa ja pussi auki. Ensimmäiset tähdet herättivät ihastusta ja kauhua yhtä aikaa: ”nytkö se kesä jo loppuu?”. Tuosta ”Kulje varoen rotkon reunalla” kehoituksesta voisi muuten kirjailla seinävaatteen ja elämänohjeen.

(Maaginen aarrekartta -kirja on kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemen arkistoista ja kenttämatkoilla keräämä ja ideoima aivan mainio kainuulainen luontoseikkailu. Suomen rotkot taas on mukaansatempaavasti ja hienosti kirjoitettu kirja yli 500 kotimaisesta rotkosta, kurusta ja kanjonista. Jos on uusia retkikohteita tai -näkökulmia vailla, löytyy näistä Salakirjojen kirjoista takuulla kimmokkeita suuntaan jos toiseen.)

IMG_9367 (2000x1291)IMG_9402 (2000x1333)IMG_9409 (2000x1333)IMG_9416 (2000x1277)IMG_9514 (2000x1333)IMG_9510 (2000x1333)IMG_9482 (2000x1333)IMG_9447 (2000x1368)IMG_9540 (2000x1333) IMG_9628 (2000x1333)IMG_9530 (2000x1333)IMG_9556 (2000x1333)IMG_9574 (2000x1333)

Join the discussion 2 Comments

  • Mukavia kuvia vaikka sumuista säätä. Ei todellakaan aina tarvitse olla auringoinen keli retkeilyyn!

    • Liisa sanoo:

      Ihan totta ja tässähän minulla oli kello soimassa puoli neljältä aamulla, ihan tarkoituksella, koska hain tätä aamu-usvaa, koska arvasin, että se on hieno sekä kuvauksen, että yleisen kauneuden kannalta.

Jaettu