Yhtenä päivänä kävelin taapero selässäni kylätiellä. Takaa tuli auto, joka hidasti ja ikkuna rullattiin auki: ”Tahdotko yöpyä meidän laavulla? Oletko mihin menossa? Tule katsomaan.”. Hetkeä myöhemmin minut johdatettiin ehkä sievimmälle laavulle, missä olen käynyt. Joitain öitä myöhemmin kannoin kamani tuohon somaan paikkaan ja tein pedin räsymatoilla peitetyille patjoille. Ne oli kuulemma juuri kopisteltu yksinäistä yöpyjää varten.

Se on jännää, miten Suomi on täynnä laavuja. Yht’äkkiä niitä näkee joka puolella, on yksityislaavuja ja yleisiä laavuja, pieniä parin hengen pihalaavuja ja kymmenen hengen jättilaavuja. Nyt oltiin keskikokoisella, mutta söpöydessään suurella laavulla. Laavun takaa nousi keltainen haapaseinämä ja eteen avautui idyllinen peltonäkymä. Iltausvassa suunnisti jänis ja kurjet huusivat pellolla.

Lintujen mekastus oli mieletöntä ja kirosin tekemääni perusvirhettä, eli korvatulppien unohtamista kotiin. Ajattelin, että linnut valvottavat minua joka tapauksessa, joten ei ole mitään kiirettä unillekaan. Ihmettelen, mitä asioita ne hoitavat vielä puolen yön jälkeen. 40. yö oli vähän niin kuin juhlayö. Oli mukavaa olla yksin, oli ihanaa olla hiljaa.

Nukuin ihan hyvin. Heräsin oravan naksutellessa laavun katolla, eli meni melkein niin kuin vanhassa romanilaulussa: ”Enhän minä kotiani vaihtaisikaan, niihin herrojen hienoihin huoneisiin, taivas on mun kattona ja nurmi on mun mattona ja seinähirret piliviä piirteli. Menin minä mettään nukkumaan, turvepehkuun painan pään, oravista pienimmistä kipistellen kapistellen aamusella ylös muva herättää.”.

img_1876-1800x1198img_1907-1800x1178img_1926-1800x1200img_1901-1800x1132img_1994-1800x1217img_2001-1800x1190img_2006-1800x1163img_2021-1800x1210

Jaettu