Moni on kysynyt, eikö ulkona yöpyminen yksin ole pelottavaa. Meni yllättävän kauan, että tartuin aiheeseen. Ehkä siinä on taustalla sama ilmiö, kuin ennen muinoin karhun nimen mainitsemisen kanssa, eli ajattelin, että jos sanan sanoo ääneen, se tulee esiin? Mutta tässä se mörkö nyt on: ”pelko”.

Pelon ilmeneminen Charles Darwinin kirjassa The Expression of the Emotions in Man and Animals vuodelta 1872.

Pelon ilmeneminen Charles Darwinin kirjassa The Expression of the Emotions in Man and Animals vuodelta 1872.

Luin viime kesänä jostain naistenlehdestä jutun, jossa yksin retkeilevä nainen kertoi, ettei häntä pelota ulkona koskaan. Juttua lukiessa tuli mieleen monta jatkokysymystä ja olisin halunnut soittaa tuolle naiselle ja kysyä, mistä syvimmillään johtui, ettei tuota naista pelottanut lainkaan. Ehkä hän ei katsonut vanhemmiltaan salaa 6-vuotiaana Uinu uinu lemmikkini –elokuvaa, lukenut ala-asteelaisena Stephen Kingin kauhutuotantoa läpi ja katsellut teini-ikäänsä leffoja, joissa mentiin aina mökille odottamaan, koska murhaaja vie ensimmäisen uhrinsa, sen porukan ärsyttävimmän tyypin.

Olen ollut huomaavinani, että omalle sukupolvelleni on uskoteltu, että teltassa nukkuminen on turvatonta touhua. Puukottajat odottavat metsissä hetkeä, jolloin voivat iskeä uhkarohkeiden telttailijoiden kimppuun, kuten kävi 1960-luvun alussakin. Pimeä vaikuttaa muutenkin olevan ikävä lieveilmiö, joka tulee poistaa, eikä metsään ei ole iltaisin menemistä.

En ole peloista vapaa minäkään. Olen kuitenkin päättänyt jo vuosia sitten, etten jätä asioita tekemättä pelkojen vuoksi. Yritän olla rohkea ja rohkeuttahan ei tunnetusti ole se, ettei pelkää, vaan se että vaikka pelkää, uskaltaa silti.

En ole kokenut ulkona yöpyessäni vielä suoranaista pelkoa, en sydämentykytystä, hengen salpautumista, tärinää. Kasvoni eivät ole vielä ilmentäneet kauhua, jota on kuvailtu Darwinin kirjasta poimitussa piirustuksessa. Olen kuitenkin ajatellut pelokkaita ajatuksia. Muistan hyvin ensimmäisen yöni, jonka vietin yksin ja taivasalla. Mietin, että mitä jos joku kävelee nyt kirveen kanssa tänne, raiskaa ja tappaa. (Jokaiselta kai löytyy oma pelkohahmonsa.) No, sitten mietin todennäköisyyksiä, siis kuinka epätodennäköistä on, että:

a. joku kävelee tänne syrjäiselle rannalle, puolen yön jälkeen, tuulisena toukokuun yönä, että se joku on

b. potentiaalisesti murhanhimoinen

c. niin murhanhimoinen, että haluaa tappaa juuri tänään

d. hän haluaa tappaa juuri tänään ja hänellä on kirves mukana ja hän

e. kokee tarvetta raiskata ja hän

f. haluaa raiskata juuri tänään,

g. hän löytää minut kuusen juurelta ja

h. tuntee seksuaalista vetoa edustamaani sukupuolta kohtaan

i. ja hän jotenkin huomaa, että edustan juuri tätä sukupuolta, jota kohtaan hän tuntee seksuaalista vetoa ja hän

j. tuntee seksuaalista vetoa myös minua kohtaan ja

k. hän onnistuu raiskauksessa, vaikka minulla on mukana pakasta vedetty puukko ja

l. hän onnistuu myös murhassa.

Siis kun lasketaan todennäköisyyksiä, niin todennäköisempää lienee, että kuolen kotona liukastuessani pystyssä olevan sukkapuikon päälle tuon puikon tökätessa tappavasti sydämeeni. En kiellä, etteikö yllä kuvailemani olisi mahdollista. Se on kuitenkin sen verran epätodennäköistä, että sen takia ei kannata jäädä kotiin (, jossa sadat suomalaiset liukastuvat kuoliaiksi joka vuosi.).

Tuo ensimmäinen yö meni hyvin ja aamulla herätessäni tuuletin mielissäni, että ”jes, elossa ollaan ja tästä se lähtee”. Mutta homma jatkui niin, että yksin ulkona nukkumaan mennessä tutkiskelin tuntemuksiani, eli ”miltä minusta nyt tuntuu, pelottaako, onko ajatuksia?”. Pärjäsin ihan hyvin näinkin, mutta onnekseni kävin yöpyilemässä laavulla ”naapurin Annan” kanssa. Anna on ihan huippu tyyppi, myös siksi, että häneltä löytyy ratkaisu tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä hän pelkää jakaa suoria elämänohjeita. Anna suorastaan puuskahti, että: ”Mitä pelättävää sulla täällä lintukodossa on.” ja ”Äläkä analysoi niitä pelkoja. Mieti sen sijaan aktiivisesti, että ”Mulla ei oo täällä yhtään mitään pelättävää, mä oon täysin turvassa täällä ja kaikkialla.”. Ja nämä neuvot toimivat.

Aiemmin olin kokenut, että ne pelot ovat minussa olemassa, ja ne lähtevät hyvällä tuurilla (ja todennäköisesti vuoden aikana) siedätyshoidolla pois. Ikään kuin niihin ei voisi itse vaikuttaa. Nyt sen sijaan en analysoi ja tutkiskele tuntemuksiani, vaan koetan ajatella hyvilläni metsän suomaa turvaa. Ja tällainen aktiivinen positiivisten mielikuvien mehustelu toimii myös muilla elämän alueilla, mikä ei varmaan ole kenellekään muulle, kuin minulle, mikään uutinen. Ja sitäpaitsi on myös niin, että maailma on pullollaan ihmisiä, jotka joutuvat elämään todellisten kauhujen keskellä. On älytöntä pelätä siellä, missä et tapaa juuri muita kuin oravia.

Miten on arvon lukija, oletko peloista vapaa? Jos olet, niin miksi? Löytyykö hyviä pelkovinkkejä tai kauhistuttavia esimerkkejä, jotka saavat alllekirjoittaneen lopettamaan koko touhun kesken?

Join the discussion 16 Comments

  • Arja Korrensalo sanoo:

    Hei!
    Olen tietoisesti välttänyt kysyä sinulta pelkäätkö ulkona nukkumista, sillä ensimmäisenä se tulee heti mieleeni. Pelkään karhuja ihan kamalasti. Lapsena minulle kerrottiin paljon eläinsatuja, varsinkin karhuista. Saduissa karhu oli neuvokas eikä niin pelottava. Mutta olen kehitellyt itselleni valtavan karhukammon. Heti jos kuvitteleekin nukkuvansa yön ulkona, karhu tulee ja hyökkää kimppuuni. Aina kun nuo minun lapset olivat partioleirillä olin kauhusta kankeana. Yritin näyttää urhealta mutta en onnistunut. Voihan siellä metsässä liikkua muitakin kuten ihmisiä kirveiden kanssa, mutta minulle on todennäköisempää että karhu tulee vastaan.
    Tämä mun karhupelko on jo vitsi meidän perheessä. Nauran itsekin mutta syvimmissä aatoksissani karhu on karhu.

    • Liisa sanoo:

      Hei vaan, se tosiaan tulee monelle heti mieleen, osa kysyy, osa välttää kysymästä. Ja osa sanoo suoraan, että ”sinut voidaan puukottaa, ei se kangas mitään pidä.”. Omien lasten päästäminen ylipäätään outoihin paikkoihin on takuulla vaikeaa. Ehkä sinun kannattaisi mennä johonkin karhuretkelle? Niissä karhukopeissahan on monia metrejä korkeat hajupiiput, joiden tarkoitus on ohjata ihmisen haju pois, koska kun karhu haistaa ihmisen se lähtee vikkelästi karkuun. Mutta pelothan harvoin ovat mitenkään rationaalisia, eivätkä viisastelut siinä kohdassa auta.

      • Minna sanoo:

        Auttaako tuohon karhupelkoon tieto, että karhut nukkuu talvisin?

        Talvella on muutoinkin mukava retkeillä, koska ei ole ötököitä, eikä kuuma, ruuat säilyy ja voi hiihtää. Suosittelen tutustumaan aiheeseen omalla takapihalla ja vaikkapa asianuntevassa seurassa 😀

        • Liisa sanoo:

          Hei tuohan on hyvä pointti! Talvella voi olla peloista vapaa.

  • W sanoo:

    Hyvä postaus! Itse olen melkein koko ikäni pelännyt pimeää, vaikken oikein tiedä syytäkään. Yksi unelmistani on kuitenkin lähteä vaeltamaan joskus, yön yli kestävälle reissulle. Veltamista olen ”kuivaharjoitellut” pystyttämällä takapihalle teltan jo useampana kesänä. Nuorempana en uskaltanut olla teltassa yötä, tuli aina viimeistään tunnin kuluttua takaisin sisälle.

    Nyt, vanhempana olen nukkunut useita öitä takapihalla teltassa. Talomme on metsän keskellä, joten kaikenlaisia ääniä kuuluu pitkin yötä. Olen kuitenkin huomannut, että ihan ensimmäisen teltassa vietetyn yöni jälkeen olen pystynyt olemaan teltassa koko yön ilman ongelmaa. Piti vain kerran päättää, etten juokse sisälle turvaan, vaan pysyttelen koko yön teltassa.

    Ensimmäisen yön jälkeen aamulla oli juurikin kuvailemasilainen tunne: selvisin hengissä, eikä se lopulta niin kamalaa ollut.

    Seuraavaksi pitää uskaltaa pystyttää teltta pois pihapiiristä..

    • Liisa sanoo:

      Kiitos palautteesta, minullakin on ollut pimeän pelkoa. Sitten muutin maaseudulle ja pitkän pätkän vuotta on niin pimeää, että siedätyshoito eli aika on hälventänyt pelkoja tehokkaasti. Mutta mutta… olen miettinyt, että kyllä aikuinen ihminen myös kestää pelkoa. Että vaikka olisi jossain ”hevon jeerassa” ja pelottaisi ihan tosi paljon, niin entä sitten? Sitten pelottaisi – olisipahan kokemusta sellaisestakin, todellisesta pelkäämisestä.

  • Anne sanoo:

    Pimeänpelko on tosi monelle joko eka tai vika syy sanoa, ettei halua mennä ulos yöksi. Minäkin pelkään pimeää, mutta olen rohkea ja menen pelosta huolimatta!:) Ihana kirjoitus!

    • Liisa sanoo:

      Niin varmasti. Hyvin harvoin on kuitenkaan niin pimeää, ettei silmä siihen tottuisi. Ja useinhan se mitä todella pelätään, on se mitä siellä pimeässä mahdollisesti piileskelee. Ja eihän siellä oikeasti mitään piileskele. Kiitos Anne 🙂

  • Minna sanoo:

    Minulle pimeä on vähän jännä juttu. Teidän kuitenkin, että mitään pelättävää ei ole. Lampulla näkee, mutta ilman lamppua näkee vielä paremmin, kun silmä tottuu. Lampun rajoittunut valokeila tekee jotenkin sokeaksi ympäristölle.

    Olen asunut maalla ja silloin siedi pimeää paremmin kuin nyt kaupunkilaisena. Sanoisin, että totuttelu auttaa. Kohti pelkoa vaan, metsässä ei oikeasti ole muuta kuin oman mielikuvituksen möröt.

    • Liisa sanoo:

      Tässäkin on varmaan sukupolviero, edelliset on peloteltu karhuilla ja meidät pimeällä ja puukottajilla.

      Valokeila tekee tosiaan tosi sokeaksi, ja tunnelma on aivan eri, kun sen sammuttaa. Kuljin vasta otsalampun valossa harjulla, enkä huomannut, että molemmin puolin harjua olikin vesialue. Veden näin vasta, kun sammutin otsalampun. Kohti pelkoja kyllä kannattaa mennä, harvemmin ne on rationaalisia.

  • Ansku sanoo:

    Minä en niinkään pelkää ihmisiä, vaan eläimiä 😀 karhuja… vaikka niitäkään ei meidän perällä tuhottomasti ole. Pimeällä en pysyy nukkumaan yksin ulkosalla, ehkä ensi vuonna kun yövyn yöttömässä yössä enemmän.

    Hyvä kirjoitus 🙂

    • Liisa sanoo:

      Tosi moni pelkää karhuja kyllä. Mutta onkohan karhu koskaan hyökännyt telttailijan kimppuun, ikinä, missään? Vähän luulen, että karhua ei voisi telttailijat vähempää kiinnostaa 🙂 Kiitos sinulle palautteesta.

  • TapaniK sanoo:

    Se, mitä ihminen pelkää pimeässä metsässä, pelkää ihmistä vielä enemmän. Näin olen jostain lukenut, ja minusta se on erittäin viisaasti sanottu.

    Itse en pimeässä luonnossa liikkuessani ja telttaillessani pelkää oikeastaan mitään. Kesällä pelkään punkkeja, enkä kovasti niitäkään, koska ne eivät taida minua veriateriapaikakseen kelpuuttaa. Niin monesti olen mm. Hailuodossa rämpinyt rantaheinikoissa, eikä koskaan ole yhtään punkeroa tarttunut mihinkään.

    Meillä keski-ikäisillä miehillä on tietysti se etu puolellamme, että meitä raiskataan aika harvoin. Joskus tapetaan, mutta siinäkin täytyy olla aika huono tuuri, että sellainen kohtalo osuu juuri omalle kohdalle. Ja sekin on todennäköisempää nakkikioskin jonossa kuin metsässä.

    • Liisa sanoo:

      Tuo on hyvin sanottu kyllä ja varmaan aivan totta. Kadehdittavaa tuollainen pelottomuus. Varmaan naisia myös pelotellaan enemmän (kasvatus ja ympäristö) ja kaikki ahdistelukokemukset ja raiskausten uhka todella vaikuttaa myös (ainakin alitajuisesti moniin). Toisaalta miehet kohtaavat enemmän väkivaltaa sitten ihmisten keskellä, helpommin saavat turpaan juuri siellä nakkikiskan jonossa.

      Sekin vielä on yksi pointti, että Suomi on täynnä telttailijoita, joka yö jotkut ovat metsässä telttoineen, eli sekin vielä olisi tosi huonoa tuuria, että jos jollekin jotain sattuisi, niin se olisin juuri minä.

  • Arja Korrensalo sanoo:

    Sarvessa ja Pensaskarissa ei ole karhuja kesäisin eikä punkkejakaan. Se helpottaa jo minua. Tuo talviaika on aivan huippuaikaa olla luonnossa. Mutta tarkeneeko ulkona nukkua jos on kolmekymmentä astetta pakkasta?

    • Liisa sanoo:

      Niin, täälläkään ei ole karhuja, eikä susiakaan. Pensaskarissa on varmaan ihanaa talvella. Ulkona pitäisi tareta vaikka kolmenkymmenen asteen pakkasilla, jos on hyvä makuupussi ja hyvä alusta. Mulla on miinus 40 pussi. Mut en ehkä veis ketään ensimmäistä kertaa ulos niihin kolmenkympin pakkasiin. Enkä tiedä veisinkö itseänikään, kohta se ehkä selviää!

Jaettu