075-1800x1200092-1800x1200 1-1800x1195-1800x1195020-1800x1200115-1800x1200133-1800x1199132-1800x1187144-1800x1131-2158-1800x1156136-1800x11962-1800x1200-2

 

Tämä on täydellinen tapa viettää perjantai-iltaa: lähteä ystävän kanssa luontoon. ”Pimeässä puuhailu on mukavaa.”, sanoi Aino, emmekä edes yrittäneet lähteä ulos valoisan aikaan. Ajoimme Hailuodossa Kirkkosalmen lintutornille. Alkuperäinen ajatus oli yöpyä metsässä kotalaavussa. ”Eikö ois kivaa nukkua lintutornissa?”, kysyin ja muut ideat hylättiin.

Ainolla on ollut oma vaikutuksensa siihen, että ylipäätään halusin kokeilla sadan yön haastetta. Mietiskelin joskus ääneen suhtautumistani ulkona liikkumiseen, kuinka en nähnyt itseäni hiihtämässä kylmässä metsässä päiväkausia ja eikö siinä mukavuusalueella pysymisessä ole kuitenkin järkeä. Aino – vanha partiolainen, vartiolainen ja vaeltaja – heitti, kuinka: ”Se, että joudut näkemään vaivaa ja kokemaan epämukavuutta tekee siitä kokemuksesta hienomman. Kaikkia kokemuksia sieltä mukavuusalueelta ei vaan löydy.”. Ja niin kävi, että takaraivoon jäi uteliaisuus ja halu ymmärtää ja kokea se, mitä Aino tarkoitti.

Tulistelimme tuntikausia. Rupateltiin niitä näitä, kuten: ”Onko pitkä elämä merkityksellisempi kuin lyhyt?”, ”Mitä miettisit, jos tietäisit kuolevasi kuukauden päästä?” ja ”Uskovatko kaikki ihmiset johonkin, vai onko mahdollista elää vapaana uskomuksista.”. Tuntien päästä, joskus yhden aikaan taivaalle ilmestyi helikopteri, joka pyöri siinä lähistöllä hyvän tovin saaden aikaan aika mahtipontisen pörinäelämyksen. Normaalisti tuollainen infernaalinen möykkä olisi voinut olla tosi rasittavaa. Siellä ”metsässä” nuotiolla istuskellessa ja valonheittimen kulkua seuratessa oli tuo todella kiinnostavaa kuunneltavaa, ilmainen noisekonsertti metsäareenalla.

Helikopterin synnyttämästä hitusen uhkaavastakin ilmapiiristä päästiinkin syviin vesiin, kuten ”Mitä ottaisit mukaan, jos pitäisi oikeasti lähteä karkuun? Minne menisit piiloon? Mihin suuntaan lähtisit? Olisikohan autiotuvat täynnä porukkaa?”. Mietimme myös sitä, mitä tehdään, jos helikopterin valonheitin osoittaa seuraavaksi meitä. ”No kai se pitää vilkuttaa.”.

Siellä tornissa nukkuminen oli ihanaa. Kuvittelin, että nukkuisimme keskikerroksessa, että jos alkaisi sataa lunta, olisimme siellä katoksen alla. Aino totesi, että jos kerta tornissa ollaan, niin kyllä me nyt katolle mennään. Oli jännittävää olla siellä ylhäällä, siinä ilmeni kaikkia epärationaalisia mielleyhtymiä, kuten mitä jos unissani kiipeän kaiteen yli, tai mitä jos aamulla epähuomiossa hyppään alas. Sitähän tapahtuu kaiken aikaa, ihmiset kuolevat hyppiessään aamu-unisina ja epähuomiossa alas korkeista rakennelmista.

Miten hienoa voi olla istua tornissa makuupussissa ja katsella tähtiä. Lumi valaisi tienoota, tuuli kirpeästi ja yö oli yksi hienoimpia tähän mennessä. Yö oli kylmä ja untuvapatjasta sai aamulla rapsutella jäätä.

Jaettu