270-1800x1185

Reissuun lähteminen on ihanaa. Rakastan sitä hetkeä, kun istun auton ratissa ja ajan lautalle tietäen, että edessä on tuntematon. Varsinkin luontoon lähtiessä tulevaa ei voi täysin ennakoida, sää tuo oman mausteensa kaikkeen. Kolmen yön talvireissulle lähteminen edelsi ikkunasta tuijottelua, kylmän arviointia, epävarmuuttaa tulevasta: onkohan edessä kylmiä öitä. Yövyimme ensimmäisen yön laavulla Korouoman Koivukönkäällä. Kun pääsin veljeni kanssa laavupaikalle, tajusin heti, että eihän tässä mitään, touhuillessa pysyy lämpimänä, kylmään tottuu tosi nopeasti ja nuotiolla istuskelu voittaa heittämällä lämpimän sisäilman. Vaikeinta on lähteminen. Valvoimme aamukolmeen.

287-1800x1191283-1800x1200297-1800x1199308-1800x1160596-1800x1200606-1800x1244

Saavuimme paikalle pimeän aikaan ja kuulimme kosken. Aamulla selvisi, että olimme tosi sievällä paikalla. Aurinko nousi vaaleanpunaisena ja lunta oli sen verran, että ilmoilla oli talven ihmemaa -tunnelmaa. Opastuskyltissä luki, että koski sai nykyisen paikkansa 1890-luvulla, kun sitä padonnutta suurta tammea vahtineet Kurttajoen uiton humaltuneet tammivahdit nukahtivat ja vesi mursi padon.

Puuroa, kahvia ja savumaivaa -aamiaisen jälkeen lähdin kuvaamaan köngästä. Sattui seuraava ”kommellus”: veljeni antoi mukaan pari vesipulloa ja pyysi täyttämään ne. Hän oli hakenut vettä aiemmin aamulla ja nyt oli vuoroni. Kipusin alas könkään juurelle ja näin veljen saappaan jäljet jäällä, joten uskaltauduin ohuelta vaikuttavalle pinnalle itsekin. Siinä sitten ihmettelin, mistä veli oli aiemmin vettä hakenut, könkäälle ei nimittäin ollut menemistä. Saappaan jäljet johtivat jäällä olevalle aukolle: ”Onko se hakenut vettä tuolta avannosta?”. (Aukko seuraavassa kuvassa.)

Kuikin avannosta sisään. Jään ja veden välissä oli alle metrin pudotus ja pohjalla näkyi kosteita kiviä. Aukko oli kuitenkin niin pieni, että jos sinne laskeutuisi, pitäisi vielä kuikotella jään alle saadakseni vettä pulloon. Ajatus jään ja veden väliin jäävästä maailmasta on aina tuntunut erityisen puistattavalta.

Seurasi avannon luona käytävä sisäinen kamppailu, joka meni näin:

  • Pitääkö mun oikeasti laskeutua tuonne?
  • Onko tämä vitsi?
  • Ajatteleeko veli oikeasti, että mä menen tonne kammottavaan reikään?
  • Olisi voinut varoittaa.
  • Kuinka noloa on, jos en uskalla laskeutua avantoon?
  • Sinne vaan, äkkiä se on ohi.
  • Kuinka todennäköistä on, että liukastun?
  • Kuulisiko veli huutoni jään alta?
  • Mitä jos kuolen jäiden alle?
  • Karsea tapa kuolla, kuinka nopeasti se tapahtuu?
  • Lapselle jäisi ikuiset traumat, veljelle ikuinen syyllisyys.
  • Ruumis löytyisi vasta keväällä ja tietysti joku lapsi löytäisi sen ja taas uusi lapsi traumatisoituisi.
  • Mene nyt vaan sinne avantoon. Sillä siitä selviää.
  • Menkööt ite avantoon, mä sulatan vettä kattilassa.

Nousin ylös tyhjin pulloin. ”Aattelitko oikeesti, että mä laskeutuisin tonne avantoon?”, kysyin kulmakarvat jossain pään yläpuolella leijuen. Johon veli: ”No minä kyllä hain sitä vettä tuolta sillalta könkään takaa.”.

 

Jaettu