Lupailin vasta itselleni, että teen haasteen loppupuoliskon öistä maksimaalisen mukavia. En olisi voinut epäonnistua enää täydellisemmin, vietin nimittäin todella epämukavan yönpuolikkaan eräällä mökillä Kainuussa.

Kai ne olivat lapsuuden pelkoja, jotka kummittelivat jo matkalla mökille. Olen muodostanut lapsena käsityksen, että vanhempieni mökillä olisi kamalaa olla yksin. Paikka sijaitsee syrjässä kaikesta ja lapsena kerroimme kavereiden kesken kauhutarinoita siitä, mitä tapahtuisi, jos joutuisimme olemaan siellä yksin. Mehustelimme sillä, kuinka murhaajat tulisivat raapimaan ikkunoita myrskyisenä syysyönä. Tarinaa jatkettiin niin kauan, että joku kiljui.

Huomasin viime kesänä mökin pihalla yöpyessäni, että lapsuuden kauhumielikuvat olivat edelleen läsnä. Eivät ne haitanneet siinä kesäidyllissä ja niinpä oletin nytkin, että vietän mökillä rauhallisen illan itseni kanssa, nuotiolla istuskellen. Vaan toisin kävi.

Oli perjantai-ilta ja tarvoin mökille jäitä pitkin otsalampun valokeila seuranani. Jäällä oli sumuista, taivaalta tuli pistelevää lunta, tuuli niin kuin vain saaressa tuulee. Hylkäsin ajatuksen nuotiosta ja astuin jäiseen mökkiin eväitä nauttimaan. Olin ajatellut nukkuvani taivasalla, eikä mukanani ollut majoitteita. Koska sää oli mitä oli, tein pedin terassille.

Miltä pelko kuulostaa?

Istuskelin mökissä. Kuuntelin, kuinka tuuli sai mökin seinät ja ikkunat päästelemään jäisiä huokauksia. Mietin mieltä ylentäviä ajatuksia, kuten: ”Miltä pelko kuulostaa?” ja ”Mistä kaikesta jäisin paitsi, jos en näkisi huomista päivää.”. Kirjoitin runoja rentoutuakseni, välillä hyppelehdin pysyäkseni lämpimänä. Mietin kaihoisasti lämpimiä ja pehmeitä asioita ja sitä, kuinka onnekas olen, kun elämässäni riittää näitä lämpimiä ja pehmeitä asioita. Totesin, että mökille tulo oli huono idea, mutta en halunnut palata jäille hyömimään, enkä antaa irrationaalisille peloille valtaa, joten päätin jäädä.

Lopulta menin ulos ja kömmin makuupussiin. Kuikuilin välillä mökille johtavalle polulle. Se johti suoraan nukkumapaikalleni. Mitä jos joku oikeasti tulisi tänne tänään? Yritin nukkua, mutta jänikset kolistelivat mökin alla, mökki lisärakennuksineen rasahteli pakkasessa ja terassille pyrytti jäistä lunta. Kirosin rakennuksia, vuodenaikoja, luonnonvoimia, jäniksiä, kaikkia metsän eläimiä ja elämää ylipäätään. Pari tuntia kului maaten ja kuikuillen. Lopulta totesin, etten pysty nukkumaan. Päätin, että käytän yön valokuvaamiseen ja menin sisälle virittelemään kuvauskalustoa.

Yht’äkkiä ikkunan alta kuului ääntä. Kuin joku olisi raaputtanut lasia. Pysähdyin kuuntelemaan. Koska mökki oli talviteloilla ja jäässä, ikkunoista ei nähnyt ulos. Seisoin keskellä tupaa otsalampun valossa. Sitten kuulin selkeää ääntä, kuin joku nousisi terassin portaita. Henkeni salpautui, silmät suurenivat, sydän hakkasi tuhatta ja sataa: ”Tuolla on joku.”.

Hetki, jona aika pysähtyi

Otsalamppuni osoitti ovea, jota ei saa sisältä lukkoon. Oli hetken hiljaista, sitten kuulin uudelleen ääniä mökin oven vierestä – hyvin selkeää, ei-mielikuvituksen piikkiin pistettävää kolinaa. Haravoin mökkiä katseellani kättä pidempää etsien: kirves, vasara, puukko, kaira… Valitsin kirveen, sellaisen jättimäisen, ainakin metrin mittaisen. Mielessä kävi, pystynkö ylipäätään lyömään toista ihmistä kirveellä. Seisoin tuvassa kirves toisessa kädessä ja kaivoin puhelinta taskustani toisella. Näppäilin 112, sitten mietin, mitä hyödyttäisi soittaa mihinkään, kukaan ei ehtisi ajoissa. Enkä tiennyt osoitettakaan. Mitä sanoisin? ”Tulkaa meijjän mökille, täällä on joku.”.

Soitin Erä-Jeesukselleni, joka onneksi vastasi, vaikka kello oli kolme. Kysyin, kumpi kannattaa ottaa mukaan pakomatkalle: kirves vai vasara. Johon EJ, että: ”No kumpaa vain sun on luontevampaa käyttää.”. Kuvittelin itseäni hakkaamassa Hannibal Lecterin sielunveljeä ensin kirveellä, sitten vasaralla ja totesin, ettei kumpikaan vaihtoehto tunnu erityisen luontevalta näin mielikuvatasolla. Valitsin kuitenkin vasaran – osaksi siksikin, että ajattelin että tällaisen illan kruunaisi vain se, että liukastuisin jäällä kirveeseen ja löisin itseäni reiteen.

Matka autolle ja pois tuntui ikuisuudelta. Ajoin kuuttakymppiä, koska ajattelin, että jos nyt ajaisin hirvikolarin, saisin sydänkohtauksen. Seuraavana aamuna ajoin mökille. Mökin seinältä, ulko-oven vierestä löytyi jonkun eläimen jäljet. Ilmeisesti minua vainonnut vähintäänkin 150-kiloinen psykopaattimurhaaja olikin joko kärppä tai minkki.

”Kunnon Suomussalmen Raskolnikov”

Mietitäänpä kokemuksen positiivisia puolia – ei kai tässä muutakaan voi. Kokemus oli erittäin valaiseva, omat mukavuusrajat tuli testattua ja löydettyä kerralla. Sinä hetkenä, kun kuulin äänet oven takaa, en ajatellut rationaalisesti. Muu maailma katosi ja elin pelkkää pelkoa. En miettinyt hetkeäkään mökkiin jäämistä ja aamun odottamista, seuraavaa päivää. En miettinyt, että tämä voi olla vain mielikuvitusta ja on äärimmäisen epätodennäköistä, että tänne tulisi kukaan. Olin lähes varma, että kuulin askeleet ja että ulkona on joku. Vaistot virittyivät äärimmilleen, kuulo, näkö ja kaikki tarkkaavaisuus osoittivat terassin seudulle. Pelko tuntui rintalastastassa ja selkäytimessä, adrenaliini sai sydämen jyskyttämään valtavalla volyymilla.

”Ihminen on ihminen, vaikka ikänsä voita söis.” Kaikkea ei voi hallita ja uskon, että pelko löytyy meistä jokaisesta – toisista sitä saa vain kaivaa esiin hanakammin, kuin toisista. Kokemus se on kammoittavakin kokemus. Tavallaan olen tyytyväinen siitä, että opin tärkeän läksyn liittyen pelkoon, mielen toimintaan, vaistoihin. Toisaalta kaverit ristivät minut heti Suomussalmen Raskolnikoviksi ja kirvessekoiluun viittaavaa läppää joudun kuuntelemaan todennäköisesti joka välissä seuraavat kymmenen vuotta.

Vielä loppuun vinkki, joka voi pelastaa henkesi; jos joskus näet epäilyttävää liikehdintää naapurimökillä, niin ei kannata lähteä tarkistamaan onko kaikki kunnossa. Vastassa voi olla kirveen kanssa heiluva viaton mökkeilijä, joka on katsonut elämässään vähän liikaa kauhuleffoja.

Join the discussion 6 Comments

  • Sini sanoo:

    Hrrh! Voin vain kuvitella että miten itse reagoisin tuohon. Minultakin löytyy kauhutarina muutaman vuoden takaa Haltin reitiltä. Oltiin kaverin kanssa joulukuisella lumikenkäpatikalla ja majoituttiin Saarijärven tuvalle. Tupakirjastahan löytyy kaikenlaisia merkintöjä kummalisesta kolistelusta ja äänistä mm. vuokratuvan puolelta vaikkei siellä ole ketään. Niistä tietämöttinä menimme yöpuulle ja yöllä herään siihen kun joku/jokin potkaisee minua laverilla. Herään kuin salamaniskuun ja käännähdän katsomaan sille toisella puolelle jossa kaverini nukkuu rauhallisesti. Ei prkl mikä se oli. En takuulla kuvitellut asiaa. Anelin kaverilta että pääsisin seinän puolelle nukkumaan vaikkei uni enää tullut. Seinän takaa kuului outoa kopistelua. Kyseessä oli varmaan joku tosi voimakas uni mutta jäi kyllä kalvamaan. Varsinkin kun saimme taas viime vuoden Haltin reissulla lukea tupakirjasta oudoista äänistä ja kokemuksista kyseisellä tuvalla. Onko muut kohdanneet Saarijärven tuvan kummitusta? 😀

    • Liisa sanoo:

      Aika hauskaa, tuo että muillakin on ollut samanlaisia kokemuksia. Voisko siellä asua jokin isohko eläin katossa tms.? Saahan sitä jossitella. Ite en onneksi usko mihinkään tuonpuoleisuuksiin, henkimaailman juttuihin tai kummitteluihin, onneksi! Se tästä vielä puuttuis, että pitäis niitäkin miettiä. Varmaan hieno se Haltin reitti?

  • Sminki sanoo:

    Mikähän siinä on että se lapsuuden mökki on edelleen se paikka, josta painajaisia näkee. Ei siellä koskaan ole mitään saatunut, mutta sinne en halua mennä yksin edes käymään. Outo homma. Tunnistan tuon pelkoon lamaantumisen. Vaikka hetken saakin puhuttua itselleen että ei tässä mitään, ota rauhallisesti, joku pienikin ääni- tai näköhavainto voi saada kauhun valtaan. Ja sitten mennään.

    • Liisa sanoo:

      En tiiä, voisko se olla sellaistakin, että aivoissa on käyttänyt niitä tiettyjä ratoja niin paljon, että ne aktivoituu itsestään, aina kun sitä mökkiä alkaa ajattelemaan. Toisaalta se on ajatuksena ihana, että mökillä vois tunnelmoida yksinään.

  • Ai että mikä stoori! Lukiessakin nousivat ihokarvat pystyyn.

    Sait Facebookiin yhden tykkääjän lisää 🙂

    • Liisa sanoo:

      Moikka! Huippujuttu, että tykkäsit, jutusta ja Facebookissa. Tervetuloa vaan!

Jaettu