Tätä kirjoittaessani katselen ikkunasta lumista pakkasmaisemaa, loputtomasti vaaleanpunaisia pilviä liikkumassa hiljalleen sinisellä taivaalla. Huomaan miettiväni yhä useammin, miten olenkaan päätynyt sellaiseen elämään, jossa vietän tosi paljon aikaa kirjoituspöydän ääressä sisällä, kehoa ja mieltä turruttavissa asennoissa. Runoilija J. K. Ihalaisen runo Istuvat ei tanssi kuvaa kai tähän johtavia syitä itseäni paremmin. Runo on pitkä, tässä pieni osa siitä:

”–Ensin opittiin seisomaan aamuhartauksissa

jäykkinä kuin tiheään kylvetyn metsän puut,

ja sitten opittiin istumaan kaikki valoisan ajan tunnit

ahtaassa pulpetissa, evääkään liikuttamatta,

kieppuvaa karttakeppiä väistellen.

Ja tätä jatkui 2400 päivää,

16 845 tuntia (ynnä jälki-istumiset)

kunnes kilteimmät meistä

saivat puhtaan valkoisen lakin.

Tuo valkoinen lakki oli semoinen maagillinen lakki,

että kun sellaisen oli kerran päähänsä laittanut,

niin sai istua lopun ikäänsä erilaatuisten pöytien takana.

Tuolit ja niiden päällystys vain vaihtoivat kuosia

iän mukaan niin, että aivan viime metreillä

takapuolen alla kiilsi pehmeä nahka.–”

Onneksi voin freelancerinä aikatauluttaa arkeani niin, että pääsen nauttimaan luonnosta usein myös valoisaan aikaan. Varastan vapaan hetken mieluiten aamuisin, suosikkini on viedä lapsi hoitoon ja käydä aamukahvilla jossain hienossa paikassa. Yhtenä aamuna nautin aamiaisen itsekseni Hailuodon Pöllänlahdella. Odotin auringonnousua, mutta sainkin sinisen hetken, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Join termarin tyhjäksi. Kuuntelin hiljaisuutta. Koetin ottaa selvää, liikkuvatko puut ja heinät tuulessa. Olin tyytyväinen vastaukseen ”ehkä” ja lähdin pois.

 

Ajattelin käyttää tammikuun pakkaset oman henkilökohtaisen pakkasrajani testaamiseen. Haluan tietää, missä vaiheessa tulee raja vastaan, etten enää tarkene fyysisesti tai henkisesti. Olen yöpynyt kylmimmillään noin -15 pakkasilla Korouomalla Piippukallion huipulla, laavussa kovassa tuulessa ja se oli vielä aivan mukavaa. Takana oli kaksi vuorokautta ulkona oloa ja pakkaseen oli ehtinyt tottua.

Viime yönä nukuin teltassa -18 pakkaslukemissa. Vanha teltta osoitti epäluotettavuutensa jo pystytysvaiheessa. Teltta ei ole tarkoitettu neljälle vuodenajalle, eikä tuuletus juuri pelaa. Telttakeppien sisällä kulkevat kuminauhat olivat jäätyneet ihmeellisiin pituuksiin, eivätkä toimineet normaalisti. Varusteiden suhteen olin kuitenkin luottavainen, mukana oli -40 mukavuusalueen makuupussi, untuvapatja, karvamatto, solumuovipatja ja vielä henkisenä tukena kaksi kuumavesipulloa makuupussissa.

Enpä olisi uskonut, että jo -18 asteessa joudun tosissani palelemaan. Jäinen tuuli kuritti kotisaarta, yön mittaan telttaan kertyi kosteutta ja kylmyys hiipi nopeasti ytimiin. Jo valmiiksi nihkeähkö suhteeni telttoja kohtaan jatkoi nihkeentymistään. Vesipullotkin jäähtyivät ennätysajassa. Ehkä pahin virhe oli se, että koska teltta oli pystytetty lähelle kotiani, painelin sinne melkein suoraan sisätilojen lämmöstä. Keho ei kai ehtinyt tottua 40 asteen lämmönvaihdokseen.

Tammikuun pakkasrajojen testaaminen ja antamani lupaus tehdä tulevista öistä mahdollisimman mukavia eivät taida sopia kovin hyvin yksiin. Oppirahoja köyhempänä ja paria opetusta viisaampana eteenpäin, ensi kerralla vaihdan majoitteen ja lähden oikealle retkelle, jolloin keho saa rauhassa sopeutua kylmään.

Jaettu