Tapahtuu näinä päivinä, että lähden ulos juoksemaan, mutta pysähtelen vähän väliä, hyömin hankeen ja puskiin: ”Onpa hyviä yöpaikkoja.”. Juoksukengät ovat palatessa ihan täynnä lunta ja raajat jäässä. Ystävät soittelevat, että täällä sun ois hyvä nukkua, tuttavat vinkkailevat, tule tänne ja meeppä sinne. Ja minulla on viikkoja jatkunut piinaava flunssa, eikä nyt ehtisi sairastelemaan, sillä vaikka 2/3 osaa öistä alkaa olla takana, niin se sisältää sen, että 1/3 on vielä edessä ja 89 yötä jäljellä näiden toteuttamiseen.

Sataan yöhön mahtuu tätäkin: seison makuupussi ja alusta kainalossa ovella. Erä-Jeesus kysyy: ”Mihin meinaat mennä?”, ja minä vastaan: ”Kuhan nyt johonkin.”. Ja aamulla: ”Millaista oli?”. ”Ihan tavallista.”. Ihan tavallista, eli ohi lipuvia tuttuja huomioita, että jaa tuossa on taivas punaisena pilvisenä noin, tuulee tuolta ja nytkö tulee lunta, sataa varmaan päälle, ei haittaa kun on pakkasta, onkohan liikaa vaatetta päällä, onko tuossa hiiren polku, muistinko laittaa herätyskellon soimaan. Oishan  se liikaa vaadittu, että elämä olis koko ajan ihmeellistä. Mutta on se kuitenkin niin ihmeellistä, että vähän ihmeellistä se on ihan tavallisenakin.

Jaettu