Inspiroiduin tarpin eli laavukankaan alla nukkumisesta katsoessani Yle Areenasta Erämaan armoilla -sarjaa. Sarjassa seikkailee eräänlainen retkeilyn supermies Lars Monsen, joka on tunnettu esimerkiksi siitä, että hän kulki ensimmäisenä ihmisenä maailmassa yksin Pohjois-Alaskasta Kanadan pohjoisosien erämaiden läpi Labradorin rannikolle (8 252 kilometriä) 947 päivässä. Erämaan armoilla sarjan ideana on, että Monsen viedään helikopterilla johonkin erämaahan Norjan, Ruotsin tai Suomen alueella. Tehtäväksi on annettu suunnistaa itsensä kartalle merkittyyn päämäärään viidessä päivässä, ilman kompassia ja tietoa olinpaikasta. Matkasta on tehty tarkoituksellisen hankala, kartalta on esimerkiksi vähennetty maastokuvioita tai melontavaellukselle annetaan mukaan vettä pelkäävä koira. Ylimaallisten bushcraft- eli selviytymistaitojensa voimin hän selvittää sijaintinsa hetkessä ja reitin maaliin alle määräajan. Sijaintinsa Monsen päättelee kuusen neulasista, tai vaikka hyttysistä: ”Tällaisia hyttysiä on vain Finnmarkin läänissä”.

Monsen on innostava luonnossa liikkuja, mieleeni ovat jääneet erityisesti lauseet: ”Rakastan luontoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.” ja ”Tällaisia hienoja hetkiä on elämässä koko ajan, pitää vain tajuta tarttua niihin.”.  Monsen yöpyy sarjassa monta yötä tarpin alla ja herää pussistaan kaksikymmensenttisen hymyn kanssa. Tämän inspiroimana aloin tarpinpystytys-puuhiin itsekin. Kotiopettajaksi joutunut Erä-Jeesus opetti minulle parit jokaisen pikkupartiolaisen perussolmut, vetosolmun ja kiristyssolmun. Näiden avulla tarpin pystytys ja kiristys sujui helposti. Pystytin tarpin tällä kertaa laavun muotoa mukaillen. Ilmoilla oli oppimisesta syntyvää riemua, tosin EJ nauroi liian pitkään ehdottaessani, että mitäpä jos tämä sadan yön touhuni onkin vain vienoa alkusoittoa tiellä Lars Monsenin kaltaiseksi teräsmieheksi.

Illalla ”kuu heräsi aikaisin”, kuten lapseni asian muotoili eli ulkona oli heti illasta todella kirkasta. En keksinyt yhtään tekosyytä, miksi en toteuttaisi kyllin pitkään haudutettua ajatusta kuutamohiihdosta. Metsässä oli aivan hiljaista. Oli vaikuttava kokemus hiihtää yksin valoisalla pellolla tähtitaivaan alla, kadota välillä puiden varjoihin, kuunnella hiljaisuutta, ihmetellä tuttua metsää oudossa valaistuksessa. Kuin olisi vieraillut Kalerva Palsan maalauksessa Paluu. Itse nukkuminen tarpin alla oli todella miellyttävää; kankaan suojissa oli mukavan pesämäistä ja huojuvat lumiset männyt ensimmäisenä kuvana aamulla – ei voisi päivä paremmin alkaa.

Jaettu