”Nyt se aukas taivaan!”, huusi veljeni. Kyykin laavussa tekemässä petipaikkaa, nousin ylös ja ulos ja näin kirkkaan tähtitaivaan. Hetkeä aiemmin olimme hiihtäneet pimeässä pilvisen, punaista hehkuneen taivaan alla Muhoksen Tervajärvelle. Laavupaikka oli Tervajärven rannalla, suon laidalla. Aukealta paikalta oli hyvä seurata tulevia tapahtumia, kun ensin valtavan suuri kuu nousi järven takaa idästä punertaen kuin ydinpommi ja kun sen ihmettelyyn kyllästyi, alkoivat vienot revontulet esiintyä länsitaivaalla. Jäällä kävellessä muistuivat elävästi mieleen lapsuuuden tähtitaivaan ihmettelyt ja niihin liittyneet pohdinnat siitä, minkälaista kaikenlaista elämää avaruudessa mahtoikaan olla.

Pyhitin aamun valokuvaukselle. Kello oli soimassa vartin yli seitsemän, kymmentä vaille kuului viereisen pedin pussin uumenista, että: ”Katoppa tuota kajoa, nyt varmaan kannattaa nousta.”. Vedin hetkessä vaelluskengät ja toppahousut jalkaan, untuvatakin ylle ja kameran käteen. Kävelin järven jäällä kajoa kohti kengännauhat ja takki auki, kuin olisin omistanut koko maailman. Venyttelin jäällä, ihastelin suonreunalla kitukasvuisia puita, joita päivemmällä vastaan tullut hiihtäjä kommentoi: ”Täällä jokainen puu on taideteos.”. Aamiaisella huomasimme, että järvellä juoksi kettu. Hiihtoreissulla löysimme jonkun suuren petolinnun pesän.

Join the discussion 2 Comments

  • Leena sanoo:

    Näitä maagisia valokuvia katsellessani jäin miettimään, miten paljon luonnon värejä jää näkemättä, jos ulkoilee tai retkeilee vain päivällä. No blogi on sata yötä ulkona, ja silloinhan saa illat ja aamut myös – päivätkin. Kiitos taas näistä kuvista ja kertomuksista!

    • Liisa sanoo:

      Kiitos ja kumarrus sinulle. Värit ja tunnelmat ovat kyllä parhaimmillaan juuri niinä aikoina, kun ollaan vielä unessa tai sinnepäin kallellaan. Ei jaksaisi aina herätä tai valvoa, mutta ikinä ei kaduta, kun niin tekee,

Jaettu