Kävin vanhempieni luona Suomussalmella ja hiihtämässä Kiantajärven jäällä. Kainuulaiset eivät ole erityisen tunnettuja aurinkoisesta elämänasenteestaan, kainuulainen pessimismi on noussut ihan omaksi käsitteekseen. Mutta suksipa viikonloppuna Kiantajärven jäälle, siellä jokainen vastaantulija hymyilee ja hehkuttaa, kuin olisi lotossa voittanut.

Pakkanen valkaisi maisemaa ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Joku veti jäällä ahkiota perässään, oli kuulemma treenaamassa vaellusta varten. Juttu kulki nopeasti niille raiteille, että kerroin minäkin vasta innostuneeni retkeilystä ja löytäneeni vaeltamisen. ”Se on hienoa elämää.”, kommentoi kulkija hymyillen. ”Ja se kulkee mukana läpi sun elämän.”. Niinpä, se todella on hienoa elämää ja parasta on, että reitti sinne on selvillä.

Kirkas päivä tietää tietysti kirpeää pakkasyötä. ”Se on kylmä yö tulossa. ”, kommentoi isä ovella, kun lähdin ulos. Äiti oli aiemmin ujuttanut päälleni useita villakerroksia. Luulin kuulleeni tuomiopäivän pasuunat, kun kaivoin teltalle paikkaa hangessa. Ne osoittautuivat kirkonkelloiksi, mutta pahaenteinen vaikutelma oli sama, kuvittelisin.

Pystytin uuden kolmen hengen teltan vanhempieni pihamaan laidalle. Oli vähän naurettava olo puurtaa hangessa lumilapion kanssa, nähdä paljon vaivaa yhden yön ja yhden ihmisen takia. Teltta on suunniteltu vaativiin olosuhteisiin ja se näytti nöyryytetyltä joutuessaan vanhempieni takapihalle. Nukkumaan alkaessa olin kuin lammas villalla vuorattu ja kuumissani, joten jätin makuupussin suun auki. Heräsin myöhemmin hampaitteni kalinaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta olen onneksi karaistunut sen verran, ettei pieni paleleminen häiritse enää samalla tavalla kuin ensimmäisinä öinä, joina se herätti massiivisia lannistumisen kokemuksia ja ylenpalttista kiroilua. Aamulla mittarissa oli asteita -22, olisiko yöllä ollut jonkun asteen verran kylmempi. Makuupussini vetoketju oli ainakin kerännyt pussin sisäpuolelle jäätä koko pituudeltaan.

 

 

Jaettu