Vähän mietin, että Rokuan kansallispuiston maastot mahtavat olla samantyyppisiä, kuin kotona Hailuodossa. Olin lukenut karuista hiekkamaista, jäkälien peittämistä dyyneistä ja männiköistä – tutun kuuloinen keissi. Ehkä siksi kesti niin kauan lähteä Rokualle. Kansallispuiston oli vallannut mahtipontinen talvisumu. Rokuan reittien ja rantojen kulkeminen oli kaukana tutusta ja tavanomaisesta.

Kahden yön hiihtoreissu tuli eteen yllättäen, kun ystäväni Aura ilmoitti tulevansa kylään ja suostui retkiehdotukseen. Huomasin ilokseni, että kokemusta talviretkeilystä on nyt karttunut sen verran, että pakkaaminen ja kylmiin oloihin varautuminen on muuttunut helpoksi. Edellisellä talvireissulla se vaati paljon enemmän miettimistä.

Oli tarkoitus yöpyä ensimmäinen yö Jaakonjärven laavulla, mutta kun saavuimme paikalle, lunta satoi vaakasuorassa linjassa järveltä laavuun. Otimme käyttöön suunnitelma been ja lähdimme katsomaan, miltä näyttäisi Rokuanjärven kota. Varamajoitteena mukana oli myös kotalaavu. Katselin puista kotaa ja mietin, ettei tämä nyt oikein istu sääntöihini: ”lasketaan ulkona olemiseksi, jos joko seinät tai katto puuttuu”. Olen ollut yötä sekä kotalaavussa, että epämääräisessä muovikangaskodassa, mutta vaatii mielikuvista selittää, kuinka puisessa kodassa yöpyminen on edelleen ulkona yöpymistä.

En halunnut alkaa oman elämäni byrokraatiksi, olisi ollut järjetöntä ja täysin turhaan aikaa vievää pystyttää kelvon kodan viereen kankainen kota ja nukkua siellä. ”Joku roti.”, totesin. Säännöistä voi tingata, jos on ne itse laatinut. Olin yöllä hiljaa mielessäni tyytyväinen, kun piipun reiästä tuli lunta, hiiret rapistelivat ”korvan juuressa” ja lämpö haihtui nopeasti nuotion mukana. Selittelin itselleni, että kyllä tämä nyt voidaan laskea.

Olin innosta täpinöissäni kodalla, joka oli hyvällä paikalla järven rannalla. Hain halkoja liiteristä ajatellen: ”Ah, taas halkoliiterissä.”. Parin päivän luontoretki ei varmaan kuulosta paljon miltään, ellei sitä ole kokeillut. Itselleni se edustaa täydellistä vapautta: vapautta ennen kaikkea velvollisuuksista ja vaatimuksista, vapautta keskittymistä häiritsevistä ärsykkeistä, pienistä ja suurista tehtävistä.

On hienoa keskittyä vain niihin asioihin, joista aidosti nauttii: luonnossa liikkumiseen, valokuvaamiseen, keskustelemiseen, syömiseen, kauneuden kokemusten haalimiseen. Liiterissä käynti ei ole vain liiterissä käymistä; jo ovella kiitän itseäni (tietysti myös lapseni isää) siitä, että saan olla taas luonnossa. Katselen tähtiä ja muistan, milloin näin ne ensimmäistä kertaa tänä vuonna: täysin yllättäen kuusten latvojen välistä maatessani syksyllä taivaan alla Hiidenportin kansallispuistossa. Huomatessani sumun muistan hienoimmat näkemäni sumuiset maisemat ja niissä vietetyt hetket, juodessani kahvia minussa kertautuu se rauha, minkä olen nuotiokahvien yhteydessä ennenkin kokenut. Ajattelen, miten ihanaa on olla taas täällä, täällä luonnossa, täällä halkoliitereiden, tupien, nuotioiden, pitkien iltojen, havujen ja rauhallisten keskustelujen maailmassa ja täällä mielentilassa.

Kahden päivän reissulla ei kansallispuistossa tullut vastaan ketään. Nyt kun Rokualle vievät tiet ovat tutut, on sinne palaaminen väistämätöntä. Jos tänä talvena kävisin vielä testaamassa hiihtoladut, kesällä tahtoisin uida Pitkäjärvessä, syksyllä voisin lähteä sieniä hakemaan, yöpyisin vaikka Palovartijan tuvassa Pookivaaran huipulla.

Sukella talveen
Edellinen postaus

Join the discussion 8 Comments

  • Rokua tutummaksi sanoo:

    Rauhaa, levollisuutta henkivä tarina, tätä voi makustella useampaan kertaan. Kuvat!

    • Liisa sanoo:

      Mukava kuulla, kiitos. Kuvia laitellessa ja kirjoittaessa pääsin tuohon samaan mielentilaan hyvin helposti 🙂 Rauhallisten tilanteiden muistelemisessa on voimaa.

  • TapaniK sanoo:

    Jos tykkää kulkea omia polkujaan, niin Rokualla kannattaa liikkua myös kansallispuiston ulkopuolella – minä tykkään erityisesti puiston itäpuolisesta maastosta, joka on sekä kiinnostavaa että helppokulkuista aina Hautajärvenvaaroille asti. Ja siellä sitä vasta saakin omissa oloissaan liikkua 🙂 Moni käy Rokualla vain kansallispuistossa ja unohtaa, että on siellä muutakin.

  • Thomas Virta sanoo:

    Hei Liisa,
    tehän kävitte meillä Opastuskeskus Supassa, eikö niin? Muistankin vielä, että sää ei ollut silloin paras mahdollinen mutta ilmeisesti teillä oli kuitenkin onnistunut reissu. Todella upeita kuvia ja hieno teksti. Tykkään myös blogin ideasta.

    Sesongeista sen verran, että väkeä on talvilomien aikaan ja toisaalta kesällä/sykysllä. Kannattaa teidän joskus käydä elo-syyskuussa kun on sieniaika – hyvinä sienivuosina täällä on tavattoman paljon männynherkkutatteja!

    Ystävällisesti,
    Thomas

    • Liisa sanoo:

      Hei vaan, kyllä käytiin. Sää ei tosiaan ollut tullessa paras mahdollinen, mutta kääntyi heti seuraavana päivänä parhaimmaksi mahdolliseksi.

      Kiitos vaan reittivinkeistä ja palautteesta, tosi mukava kuulla, että tykkäät ideasta ja postauksesta. Ehdottomasti on tultava uudestaan vaikka sieniaikana ja tuo maastopyöräily sielläpäin pitää kokeilla myös. Hyvää jatkoa vaan Rokualle!

Jaettu