Tasa-arvon päivän kunniaksi tartun aiheeseen nimeltään ”äidin ikuinen syyllisyys”. Aihe liittyy läheisesti blogiini, sillä kun kerroin ensimmäisiä kertoja aikeistani nukkua sata yötä ulkona, kohtasin kysymyksen: ”No missäs se lapsi on, jos äiti on ulkona?”. Kysymykselle on kymmeniä variaatioita ja se on tuttu monille äideille kautta Suomen: ”Missäs se lapsi on, jos äiti on… leffassa, salilla, keikalla, uimassa, metsässä, vessassa.” Lisää vain tilanteeseen sopiva paikan määre, niin tehokas syyllistyslause on valmis.

Tutustuin aiheeseen, kun raskausaikana kuuntelin tarkalla korvalla tuntemieni jo-vanhempien neuvoja. Pahin kaikista oli tämä: ”Kohta saat tietää, mitä tarkoittaa ”äidin ikuinen syyllisyys””. Ajatus oli puistattava. En halunnut päästä selville tuosta äitien jakamasta salaisuudesta. Hylkäsin sen ensin, mutta kun useampi ihminen toisti tuon saman fraasin, nöyrryin uskomaan, että ikuinen syyllisyys taitaa kuulua väistämättömänä vanhemmuuteen ja jäin odottelemaan, koska se laskeutuisi minunkin päälleni.

Nyt oma vanhemmuuteni on neljännesvuosikymmenen ikäinen. Toki syyllisyys tunteena on tullut hyvinkin tutuksi, opissahan tässä ollaan. En ole toistaiseksi mokannut niin pahasti, että tietäisin olevani tuomittu tuntemaan syyllisyyttä ikuisesti. Olen edelleen löytänyt itseni useista keskusteluista, joissa äidit puhuvat syyllisyydestä. Etenkin omat menot ja harrastukset vaikuttavat aiheuttavan syyllisyyttä ja uskoa siihen, ettei ihminen enää äitinä ole oikeutettu raivaamaan tilaa omille kiinnostuksen kohteille. Keskustelu syyllisyydestä lopetetaan usein toteaviin olankohautuksiin: ”No, sepä on ikuinen.”.

Oikeutettu vai kuormittava syyllisyys

Syyllisyys on kiinnostava tunne, Suomen mielenterveysseuran sivuilla sitä kuvataan näin:

”Jos syyllisyys herää siitä, että on toiminut väärin jotain toista tai itseä kohtaan, tunne on oikeutettu. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä, sekä luoda tarvetta korjata tilannetta. Joskus syyllisyys on jatkuvaa ja siihen ei liity ilmeistä syytä. Silloin se muuttuu kuormittavaksi tekijäksi elämässä, kaventaen voimavaroja ja lisäten stressiä. ”

Yksi ystäväni kertoi raskaana ollessaan ahdistuneena, että jossain naistenlehdessä oli ”asiantuntija” neuvonut, että äideillä on oikeus ottaa omaa aikaa tunti viikossa salilla käymiseen. Tunti viikossa kuulosti sosiaalisesti ja harrastuksellisesti aktiivisesta ystävästäni todella vähältä. Tämä ”asiantuntija” vinkkasi, että puolisolle on helppo perustella, että se hyödyttää myös miestä ja lapsia, kun äiti voi hyvin. Eikö tällaisiin kommentteihin sisälly viesti siitä, etteivät äidit saa tehdä asioita ihan vain itsensä vuoksi. Omat ”jutut” ovat sallittuja, jos ne tehdään miehen tai lapsen hyvinvointi motiivina. Neuvo sisälsi myös suoran määreen sille, kuinka paljon äiti saa vaatia omaa aikaa. Ei ihme, että lapsen tekeminen tuntuu ahdistavalta, kun odottavalle äidille annetaan äitiyspakkauksen lisäksi kulttuurisena lahjana ensin tämä ikuinen syyllisyys ja perään viesti siitä, että äidiksi tultuaan hänen täytyy luopua kaikesta omasta.

Ymmärrän toki, että on vaikka minkälaisia elämäntilanteita, arvoja ja toiveita, erilaisia ja erikokoisia perheitä, henkilökohtaisia ja itsestäriippumattomia syitä henkilökohtaisille valinnoille. Kenenkään ei tarvitse haluta tai ottaa omaa aikaa, jos ei siltä tunnu. Tunti viikossa salilla riittää monelle, kuitenkin pelkkä ajatus tunnin vapaahetkestä viikossa voi syöstä toiset valtavaan ahdistukseen. Jos on tehnyt jotain väärin, on tarpeen potea syyllisyyttä ja muuttaa sitten kurssia. Tarvitseeko sitä kuitenkaan potea mitättömän pienistä asioista ja jatkuvasti? Uskon, että ”äitien ikuinen syyllisyys” on kulttuuri- ja aikasidonnainen ilmiö, ei maailmanlaajuinen äitiyteen olennaisena osana kuuluva piirre. Asiat voisivat olla myös toisin ja niitä voidaan muuttaa.

Syyllisyyden voimat ja vastavoimat

Tähän saakka en ole vielä tavannut täydellistä ihmistä, joten en ole tavannut täydellistä vanhempaakaan. Eikö ole järjetöntä pitää odotuksia vanhemmuuden laadusta niin korkealla, että jo odotusvaiheessa kaikille on selvää, että vaikka tekisit mitä, joudut ikuisen syyllisyyden kurimukseen. Ja kuuluuko ikuinen syyllisyys vain äideille, vai pitäisikö jokaisella isällä kantaa sitä − läpi elämän?  Miten ukit, mummut, sedät, tädit, enot ja ystävät, olisiko heilläkin syytä kantaa osansa syyllisyyden taakasta?

Mielenterveysseuran sivuilla kerrottiin, että syyllisyyden tunteella on pitkä kehityshistoria:

”Ihmiset ovat kuuluneet kautta aikojen yhteisöihin, joiden eloonjäämistä ja jatkuvuutta ovat varmistaneet yhteiset pelisäännöt. — Vaikka jokin tietty sääntö olisi jo vanhentunut, eikä sitä enää tunnettaisi, se voi edelleen jättää jälkiä sukupolvienkin ylitse syyllistävässä kasvatuksessa.”

Ei ole pitkä aika siitä, kun lapset ja koti naisten työnä oli valtavirtaa ja miehet toivat rahaa taloon. Naisen arvo määräytyi ensisijaisesti sen kautta, olivatko he hyviä äitejä ja emäntiä. Isien niskaan ei laskettu juurikaan odotuksia lastenhoidon suhteen ja lapsia hoitavia miehiä pidettiin epämiehekkäinä. Edelleenkin monet isät pysyvät syrjässä lastensa hoidosta ja huomioimisesta tietoisesti ja äideiltä odotetaan paljon enemmän kuin isiltä. Toisaalta koko ajan enemmän tulee isiä, joita hivutetaan kauemmas lastensa elämästä, vaikka he lähtökohtaisesti haluaisivat olla vanhempina äitien kanssa samalla viivalla.

Kysymys: ”Missäs se lapsi on, jos äiti on ulkona.”, sisältää oletuksen siitä, että lapsen isä ei ole joko kiinnostunut tai kykeneväinen olemaan lapsensa kanssa. Vaikuttaa siltä, että tämänkaltaiset oletukset ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa, suhtaudutaanhan jo neuvolassa isiin usein edelleen äitien apulaisina. Tänä päivänä suosittu termi ”osallistuva isyys” haiskahtaa myös siltä, että isä osallistuu johonkin äidin ja lapsen yhteiseen asiaan. Äitien syyllisyyden korostaminen taas vaikuttaisi viittaavan siihen, että äitien vastuu lapsista olisi isän vastuuta suurempi ja suurempi vastuu pitää sisällään myös suuremman vallan.

Ketä syyllistäminen palvelee?

Asia on monisyinen ja mietin, kuka hyötyy, kun äidit kokevat syyllisyyttä pienimmistäkin asioista? Ainakin tästä hyötyvät ne miehet, jotka eivät jaksa tai halua ottaa osaa vanhemmuuteen ja toisaalta naisista ne, jotka haluavat pitää isät apulaisen roolissa. Yleisemmällä tasolla äitiyden ihanteiden ja paineiden kautta määritellään naisen asemaa yhteiskunnassa.

Juhlistin tasa-arvonpäivän aattoa viettämällä iltaa laavulla hyvän ystäväni kanssa. En koe siitä pienintäkään syyllisyyttä, koska tiesin lapseni viettävät ihan tavallisen mukavaa iltaa ja aamua isänsä kanssa. En epäile hetkeäkään, että isä hoitaisi arjen itseäni huonommin. Isän ja lapsen kahdenkeskinen aika on yhtä tärkeää, kuin mitä oma kahdenkeskinen aika lapseni kanssa. Ystävän kanssa vietetty ilta taas oli tosi tärkeä sekä minulle, että ystävälleni.

Olisikohan aika luopua äitien syyllistämisestä ja uusille äideille pidettävästä ikuisen syyllisyyden siirtämisriitistä? Mitä mieltä olette? Mielenterveysseuran sivuilta löytyi hyvä ohje tähän:

”Omien tarpeiden tunnistaminen, itsetuntemus ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ovat tärkeitä syyllisyyden vastavoimia.”

Asenteiden muuttaminen on sukupuolesta riippumaton asia, se kuuluu meille kaikille. Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää kaikille!

Lähde: http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/syyllisyys

(Tämä teksti käsittelee isän ja äidin asemaa vanhempina parisuhteessa. Yksinhuoltajat tai samaa sukupuolta olevat vanhemmat ynnä muut perhemallit olen jättänyt raa’asti pois, koska minulla ei ole kokemusta muunlaisista perhemalleista.)

Join the discussion 10 Comments

  • Minna Melkein oikeista töistä sanoo:

    Todella hyvä postaus! On tullut törmättyä tähän aika monesti, koska äidin ”kuuluu” olla lapsen kanssa ja isän rakentaa – ei toisin päin! 😀

    • Liisa sanoo:

      Kiitos palautteesta, näinhän se valitettavan usein edelleen menee ja törmäystilanteita riittää.

  • Päivi sanoo:

    Tarpeellinen teksti! Hieno. Hyvä. Ex-miestä tämä loukkasi aikoinaan syvästi. Viisas Liisas 💛

    • Liisa sanoo:

      Noh noh 😀 Sun kommentit saa mut aina nauramaan. Kiitos.

  • Tuli aivan kurkkua kuristava tunne, kun tämän luki, iso pala kurkkuun. Niin hyvä se oli.

    • Liisa sanoo:

      Kiitos paljon sinulle. Hyvä kuulla, että löytyi tarttumapintaa. Mietin ensin kirjoitanko koko aiheesta, mutta jos joku edes samaistuu tai sitten joutuu perustelemaan omaa kantaansa uudelleen, niin se kannatti.

  • Heidi sanoo:

    Hei luin sattumalta tekstisi. Tykkäsin siitä kun olit ottanut asiaan näkökulmia eri kanteilta. Kuitenkin omasta puolestani, kahden lapsen äitinä jäin miettimään miksihän niin monet naiset (tai vanhemmat) kokevat että heitä syyllistetään ulkoapäin? En itse koe että minua olisi naisena tai äitinä koskaan erityisesti syyllistetty ylemmiltä tahoilta tai ylipäänsä jostakin ulkoapäin. Syyllisyys lasten äitinä on kyllä hyvin tuttua, mutta olen sen nähnyt elämään kuuluvana. Myös mies tuntee syyllisyyttä. Hän ei kuitenkaan voi olla äiti enkä minä isä. Olemme erilaisia ja se on minusta hyvä asia. Lasten äitinä olen kokenut että syyllisyys kertoo siitä että välitän lapsistani. Lasten kasvaessa syyllisyys helpottaa (tai saa erilaisia muotoja), mutta ei tietenkään katoa. Maailmassa on paljon aikuisia (ja lapsia) jotka eivät kykene tuntemaan syyllisyyttä. Heidän lähellään joku muu kärsii. Tästä näkökulmasta itse valitsen mielummin maailman ja ihmisen joka kykenee tuntemaan syyllisyyttä.

    • Liisa sanoo:

      Moikka,
      tosi kiinnostavaa kuulla myös toisenlainen mielipide. Olemme tosin yhtä mieltä monestakin asiasta. Olen täysin samaa mieltä, niin kuin kirjoituksessa kerronkin, että syyllisyyden tunteminen on tärkeä asia: ”jos on tehnyt väärin, on tarpeen potea syyllisyyttä ja muuttaa sitten kurssia”. Se on täysin luonnollinen ja tarpeellinen tunne, enkä missään nimessä vaadi syyllisyydestä vapaata maailmaa tai pidä hyveenä sitä, ettei tuntisi mistään syyllisyyttä. Vaihtoehdot eivät onneksi ole ”ikuinen syyllisyys” ja ”ei minkäälaista syyllisyyttä”, välissä on paljon tilaa.

      Hyvä, kun mainitset, että isätkin tuntevat syyllisyyttä. Se on taatusti fakta, ei mielipidekysymys. Mutta isien ikuisesta syyllisyydestä en ole koskaan kuullut puhuttavan tunnettuna ilmiönä, se ei vaikuta olevan vastaavanlainen kulttuurissamme oleva odotus. Monien äitien tunne siitä, että heitä syyllistetään ulkoapäin on kyllä ihan todellisuutta, niin tapahtuu jatkuvasti. Niin julkisissa, kuin yksityisissä keskusteluissakin, kolumneissa ja eduskunnan täysistunnoissa äitejä syyllistetään milloin mistäkin. Vaikka siitä, että he haluavat siirtyä liian aikaisin työelämään, tai että he elävät valtion tuilla lapsen kanssa kotona vaikka heidän pitäisi olla töissä. Googlehaku ”itsekäs äiti” tai ”äitien syyllistäminen” antaa hyvän kuvan ilmiöstä. Mutta se on kyllä hyvä asia, jos et ole joutunut sitä kokemaan. Ja varmasti tosi monet syyllistävät ihan vain itse itseään. Mutta ilmiö on niin yleinen, että kyllä siihenkin kulttuuriset normit vaikuttavat.

      Yksi ystäväni sanoi hyvin, että vaikuttaa siltä, että tämän päivän äitiyden ihanne on sellainen, että mitä syyllisemmältä kuulostaa, niin sen parempana äitinä pidetään. Minusta se on absurdia, jos syyllisyys terveenä tunteena kumpuaa kuitenkin siitä, että toimii väärin ja syyllisyydestä on hyötyä, jos se muuttaa toimintaa. Tietääkseni näin ajatellaan psykologisissa ja psykiatrisissa teorioissa kaikkien ihmisryhmien kohdalla. Ei kai missään sanota auki, että vanhempien kohdalla tehdään poikkeus, että heidän kuuluukin kokea jatkuvaa tunnetta syyllisyydestä. Vanhemmuuteen kuuluu toki myös syyllisyys, mutta kuuluuko jokaiseen vanhemmuuteen jatkuva syyllisyys? Kertooko se, ettei koe jatkuvaa syyllisyyttä, ettei välitä lapsistaan? Joillekin syyllisyyden kanssa eläminen voi sopia aivan hyvin, mutta monien vanhemmuudesta se vie voimat ja ilon, kun olisi myös mahdollista sanoa itselleen, että on riittävän hyvä vanhempi ja syyllinen vain inhimillisyyteen.

  • Heidi sanoo:

    Kirjoitit paljon asiaa ja siinä on monenlaista mihin voisi tarttua. Yhteiskunnallisessa keskustelussa tosiaan törmää monenlaisiin käsityksiin siitä miten naisen tai ylipäänsä perheen tulisi elää. Tällä hetkellä politikoidaan sillä, että naisten tulisi mennä töihin ja lasten päiväkotiin silloin kun lapsi on yksivuotias. Mutta voisikohan politiikan erottaa omasta elämästä? Jos pystyy (realiteetit antaa myöten) elämään omien arvojensa mukaista elämää niin ehkä silloin yleiset mielipiteet eivät liiemmälti vaikuta omaan elämään. Jokaisen perheen pitäisi saada itse luoda oma tapansa elää ja jos syyllisyys alkaa olla taakka niin ehkä jotakin on pielessä? Eihän syyllisyyden määrä kerro välittämisen määrästä vaan siitä että elämässä on ristiriita; omien halujen ja lapsen edun välillä. Minä selvästikin näen syyllisyys -asian enemmänkin henkilökohtaisena asiana kuin yhteiskunnallisena.

    • Liisa sanoo:

      Niinpä, olisi kyllä parasta, jos ihmiset pystyisivät luomaan omat arvot vanhemmuuteen(-kin) ja elämään niiden mukaan. Ja vielä, että natsais niin, että myös toinen vanhemmista (jos sellainen on) jakaisi samat arvot. Ihmiset ovat tuon vanhemmuuden kanssa kyllä usein niin epävarmoilla vesillä, ainakin ensikertalaisina tai nuorina vanhempina, että helposti aletaan täyttämään muiden odotuksia, eikä mietitä mikä olisi omalle perheelle sopivin tai vanhempien arvojen mukainen tapa olla olemassa. Tuo ristiriita on varmaan olennainen osa syyllisyyttä, ristiriita ja häpeä.

Jaettu