Ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka hyvä on ajoittain nähdä tähtitaivas (mahdollisimman) valosaasteettomalla taivaalla, mutta törmäsin Kai Niemisen runoon ”On pysähdyttävä ajattelemaan tähtiä”, eikä enää tarvitse sanoa mitään:
                    On pysähdyttävä ajattelemaan tähtiä
sormien on herpaannuttava, tulitikkulaatikon
pudottava maahan, on ajateltava tähtiä.
                  Newton se vanha piru se ajatuksistaan mustasukkainen
ruhtinas se tieteen kristus pudotti tulitikut käsistäni, en
voi sytyttää piippua ja sokaista silmiäni, on katsottava
tähtiä kunnes verkkokalvo palaa seulaksi ja ajatukset
valuvat ulos kiertämään taivaan napaa.
                  On ajateltava tähtiä kunnes jaloissa huimaa,
on katseltava tähtiä kunnes silmissä suhisee, kuunneltava
taivasta kunnes korvat hämärtyvät
                   ja kun ajatus ei yllä kauemmas on pudotettava
pään yllä ammottavaan syvyyteen, syvyyksien halki
lennettävä, lennettävä pahki maailmojen kunnes peukalo
on valovuosien mittainen, kunnes varpaiden väliin mahtuu
galaksien galakseja
                   ja pysähdyttävä tämän kaarevan avaruuden
alkupisteeseen, tälle tuolille, on poimittava tikut maasta ja
sytytettävä piippu, kumottava lasi, annettava anisviinan
imeytyä
                   on ajateltava tähtiä,
siinä kaikki.
 
 
Ystäväni vei minut Hailuodon Hailuodon Matikanniemeen, saaren länsirannoille. Muistelimme, että siellä olisi laavu, mutta löytyikin kota. Ajattelimme tähtiä ja revontulia, ja ympärillä olleita katajia, joiden on uskottu olevan portteja tuonelaan. Ajattelimme myös hiiriä ja hämähäkkejä, mutta ei tavattu kumpiakaan. Katon reiästä näkyi nukkumaan mennessä tähtitaivas.
Hailuodon seurakunta antoi meidän yöpyä kodassaan, kiitos siitä.
Jaettu