Ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka hyvä on ajoittain nähdä tähtitaivas (mahdollisimman) valosaasteettomalla taivaalla, mutta törmäsin Kai Niemisen runoon ”On pysähdyttävä ajattelemaan tähtiä”, eikä enää tarvitse sanoa mitään:
On pysähdyttävä ajattelemaan tähtiäsormien on herpaannuttava, tulitikkulaatikonpudottava maahan, on ajateltava tähtiä.Newton se vanha piru se ajatuksistaan mustasukkainenruhtinas se tieteen kristus pudotti tulitikut käsistäni, envoi sytyttää piippua ja sokaista silmiäni, on katsottavatähtiä kunnes verkkokalvo palaa seulaksi ja ajatuksetvaluvat ulos kiertämään taivaan napaa.On ajateltava tähtiä kunnes jaloissa huimaa,on katseltava tähtiä kunnes silmissä suhisee, kuunneltavataivasta kunnes korvat hämärtyvätja kun ajatus ei yllä kauemmas on pudotettavapään yllä ammottavaan syvyyteen, syvyyksien halkilennettävä, lennettävä pahki maailmojen kunnes peukaloon valovuosien mittainen, kunnes varpaiden väliin mahtuugalaksien galaksejaja pysähdyttävä tämän kaarevan avaruudenalkupisteeseen, tälle tuolille, on poimittava tikut maasta jasytytettävä piippu, kumottava lasi, annettava anisviinanimeytyäon ajateltava tähtiä,siinä kaikki.
Ystäväni vei minut Hailuodon Hailuodon Matikanniemeen, saaren länsirannoille. Muistelimme, että siellä olisi laavu, mutta löytyikin kota. Ajattelimme tähtiä ja revontulia, ja ympärillä olleita katajia, joiden on uskottu olevan portteja tuonelaan. Ajattelimme myös hiiriä ja hämähäkkejä, mutta ei tavattu kumpiakaan. Katon reiästä näkyi nukkumaan mennessä tähtitaivas.
Hailuodon seurakunta antoi meidän yöpyä kodassaan, kiitos siitä.
