Ensin oli tarkoitus lähteä viikonloppuvaellukselle Litokairan suoerämaahan kokeneen suunnistajan kanssa. Matka peruuntui hänen osaltaan ja mietin, mihin voisin lähteä yksin, olemattomilla suunnistustaidoilla. Joku lenkki olisi hyvä, vaikka Hailuodon ympäri. Matkaa tulisi 70-80 kilometriä riippuen jäiden tilasta. Hyvä idea: ei tarvitse käyttää autoa, lähteminen on helppoa ja toimitus sisältää mahdollisuuden löytää uuden perspektiivin kotisaareen. Aikataulutsekkaus: alle kaksi päivää aikaa. Ahkion kanssa en ehtisi takaisin tuossa ajassa. Oli mentävä murtsikkaa. Veljeni tuli vapaapäivillään auttamaan kotona lapsen kanssa, lupasi vielä tuoda teltan johonkin, mihin päätän jäädä yöksi ja mihin autolla pääsee.

Ensimmäinen suora, 12 kilometrin lahden ohitus. Hiihto tuntui tahmealta, jäätä peitti lumikerros, suksi ei luistanut lainkaan ja navakka vastatuuli piiskasi kasvoja. Ensimmäistä railoa ylittäessä sompa upposi sohjoon, jännitti. Naskalit roikkuivat varalta kaulalla. Olin kerrannut edellisenä iltana Youtubesta, miten jäistä pelastaudutaan. Hiihtovauhti ei päätä huimannut. Muuten kyllä huimasi: aurinko täydeltä taivaalta, kimalteleva maisema, jään muodot. Ja siinä vastatuulessakin vallitsi iloinen epäusko, saanko oikeasti tehdä tätä iltaan ja huomisenkin. Kun näin ensimmäisen auton jäällä, jännityskin lakkasi.

 

Pitkäkestoinen hiihtäminen on mielenharjoitus. Ensin huomaa, millaisista tunnelmista kotoaan lähtee. Suoritusmietteet nousevat pintaan: jos hiihdän koko päivän ja tällä vauhdilla seuraavankin, olisi järkevää käyttää aika hyödyksi, ajatella tärkeitä asioita. Ja miten tämä on näin hidasta? Koettaisinko hiihtää puolet kovempaa, olisin nopeampaa kotona. Ja palautus: miksi tänne tulinkaan? Nauttimaan hiihdosta ja hiljaisuudesta.

Muistin Frédéric Grossin kirjaa Kävelyn filosofiaa (Aihe sopi hiihtotahtiini aivan hyvin.). Kirjassa Gross kuvaa hitaan etenemisen hyötyjä: ”Hitaan kävelyn päivät ovat hyvin pitkiä: niiden ansiosta elää pidempään, koska on antanut jokaisen tunnin, jokaisen minuutin, jokaisen sekunnin hengittää ja saavuttaa syvyytensä sen sijaan, että olisi täyttänyt ne natisemaan liitoksistaan. –Hitaus on sitä, että mennään täydellisesti ajan tahdissa, siinä määrin että sekunnit asettuvat jonoksi, tippuvat kuin pienet sadepisarat kivelle. Tämä ajan venyttäminen syventää tilaa. Se on yksi kävelyn salaisuuksista: maiseman hidas lähestyminen, joka tekee ne vähitellen tutuiksi, aivan kuten säännölliset vierailut vahvistavat ystävyyttä.”

” – Kävellessä mikään ei todella siirry paikaltaan; pikemminkin on niin, että läsnäolo asettuu hitaasti ruumiseen. Kävellessä ei oikeastaan lähestytä mitään, siinä asiat tuolla jossakin vain saavat yhä enemmän painoa kehossamme. Maisema on makujen, värien ja tuoksujen keitos, jossa ruumis mehustuu.”

Viimeinen lause sai minut nauramaan. Hiihtokunto on tarpeeksi hyvä, jos pystyy sekä ajattelemaan, että vielä nauramaan. On samantekevää, kuinka nopeasti pääsee näkemään, mitä seuraavan niemen nokan takaa paljastuu ja lopulta sekin, mitä siellä on. Hiihtovauhti on hyvä, jos ehtii pysähtyä huomatessaan joutsenet sulassa vedessä ilman, että säikäyttää ne. Ja se on hyvä, jos malttaa pysähtyä huomatessaan jalkojensa välissä kasvavan pajunkissaoksan. Vauhti on hyvä, kun pystyy laulamaan. Ja tämä pätee kaikkeen.

No yöstä vielä tämän verran: sain teltan pystytettyä ja kamat purettua Sunikarin rantaan ja lopulta lämmitettyä kaasukeittimellä useamman litran vettä, laitettua vedet makuupussiin, etteivät ne jäätyisi yön aikana. Tämän jälkeen olin niin kuitti, etten jaksanut laittaa ruokaa tai vaihtaa kaikkia vaatteitani. Vaihdoin sen minkä jaksoin, söin pähkinöitä ja mietin: ”Tämä varmaan kostautuu.”. Kosteus pääsi pussiin, palelin hyvin ja pitkään ja nukahdettuani heräsin pian mielettömään nälkään, muutaman tuhannen kalorin verran miinuksella. Aamulla nousin ja hiihdin koko päivän.

Join the discussion 2 Comments

  • Sanna sanoo:

    Moi! Tää kuulostaa kaikin puolin erilaiselta hiihtoretkeltä. Se ei ollut kevyt talvipäivän hiihtoretki eikä oikein talvinen vaellusyökään?

    Kirkkaita kevättä enteileviä päiviä välittyy kuvistasi. Hailuodon kiertäessä varmaan saa varmasti hyvän annoksen avaruutta. Millaset jälkifiilikset reissusta?

    • Liisa sanoo:

      Moikka, joo tämä oli sen hetkisten olosuhteiden ja tiukan aikataulun muokkaama versio. Ilman omaa haastetta olisin kai yöpynyt kotona tai jossain mökissä. Tai koettanut yhdessä päivässä hiihtää niin pitkälle kuin jaksaa.

      Retkestä jäi tosi hyvät jälkifiilikset, kiitos kysymästä. Oli hyvä huomata, että kun vauhti on tarpeeksi hiljainen, niin sitä jaksaa hiihtää vaikka aamusta iltaan. Onhan se erilailla rauhallinen olo jälkikäteen, kun saa tuollaisessa rauhoittavassa tilassa tyhjentää päänsä. Kesällä vois saman kokeilla meloa kajakilla. Tosi nätti reitti.

Jaettu