”Hyvä Liisa, ihan kohta viimeinen kymppi alkamassa.”, tsemppasi Kari, Luovon kirjastonhoitaja. ”Viimeinen kymppi”, oli alun perin todennut joku juuri yhdeksänkymmentä täyttänyt nainen. Nyt omaa viimeistä kymppiä aloitellessa voin huomata ilokseni, miten kyläyhteisö täällä on  kannustanut sadan yön matkaani. Olen saanut lukuisia hyviä vinkkejä yöpymiskohteiden suhteen ja päässyt mukaan moniin arvokkaisiin, luontoon liittyviin keskusteluihin. Monet ovat lähteneet seuraksi ulos tai tarjonneet varusteitaan tai apuaan muilla tavoin. Yksi pyysi vielä ilmoittamaan, kun haasteyöt täyttyvät. Sitten nousee kuulemma lippu salkoon. Kyllä lämmittää.

Vapun aikoihin oveen kolkutettiin, lähellä sijaitsevasta mökistä tuotiin vapputuomisia ja vinkattiin, että mökin pihalta löytyisi yöpymiseen soveltuva maja. Nautin jo etukäteen ajatuksesta yksinäisestä illasta: ulkona olisi jo tarpeeksi lämmin, jotta makuupussissa voisi lukea. Pakatessa luin Risto Ahdin kirjan Metsän mies alkua: ”Metsät ja vedet puhuvat aina uutta kieltä ja aina yhtä asiaa, metsien ja vesien ääni on aina itsensä kaltainen eikä koskaan sama. Ei samaa, ei uutta. Ei mitään tuttua, ei mitään tuntematonta. Maailma säveltää hyvin. Näin aina samaksi ja aina uudeksi kirjoitetaan ihminen ja linnut. Ja kaikki on hyvin, jokainen lintu soi samaa laulua eri soittimella. Ja jokainen ihminen laulaa muistia ja unohdusta, hiljaisuutta, omaa aikaansa.”

Tuli mieleen japanilaisen klassikkorunoilijan Matsuo Bashōn kirja Kapea tie pohjoiseen, jonka sain muuten vasta eräältä toiselta naapuruston edustajalta. Kirjassa Bashō kulkee kodittomana vaeltajana, jalan, Japanissa 1680-luvulla: ”Lähdin tuhannen virstan matkalle eväittä, tukenani sama sauva kuin muinoin eläneellä miehellä, joka yön kolmantena hetkenä kuutamolla astui ei-minkään valtakuntaan.”

Bashō ihastelee vaihtuvia maisemia, viettää leppoisia joutohetkiä, nukkuu milloin missäkin, kokee yhteen kuuluvuutta toisten vaeltajien tai runoudesta kiinnostuneiden kanssa, itkeskelee ajan kulumista ja liikuttuu kohdatessaan ystävän. Kuulostaapa tutulta. Samaa settiä, ylevämmässä paketissa. Ihminen ei juuri muutu: ”Monet ovat ne, jotka muinaisajoista lähtien ovat tulleet näille vuorille unohtaakseen maallisen maailman, paenneet runojen pariin, piiloutuneet laulujen suojiin.”.

Kurjet ovat läsnä Bashōn matkoilla, riisipeltojen laidoilla ja kurjet huutavat mäntymetsän yllä, puumajan yli lentäessään. Minä syön illalliseksi pussikeittoa ja luen, kuinka Bashō hehkuttaa samaa vapauden tunnetta, joka saa tämän päivän ihmisenkin lähtemään ulos metsiin ja ylös tuntureille: ”Mieluumin kuljen verkkaan kuin istun kantotuolissa, kupillinen riisiä yömyöhään on minusta paistiakin maukkaampaa. Ei kukaan tule tiellä sanomaan minne minun on pysähdyttävä, ei kukaan aamuisin milloin noustava.”.

Olihan se puumajassa vietetty ilta muuten aika suloinen, mutta tuuli yltyi yötä myöten ja heilutti jokaista neljää puuta, johon maja oli kiinnitetty. Majan jokainen lauta liikkui, sen verran minkä pystyi, eri tahtiin heiluvien puiden mukana. Narina kävi hetki hetkeltä piinavammaksi ja korvatulpat olivat tietysti unohtuneet kotiin. Kyllä Bashōkin olisi kironnut, ei ehkä niin kuin minä: ”Jumalauta. Tämä on hirveää.”, vaan runoillut tyynesti:

Yö puumajassa: /laudat eivät vaikene, / itken hetkisen.

Join the discussion 2 Comments

Jaettu