Ajaessani autolla kohti Pöllänlahden rantaa Hailuodossa, mietin mitä tekisin toisin, jos aloittaisin sadan yön vieton uudelleen. Mietin, että autoilisin vähemmän ja että kodin lähellä yövytyt ”pistokeikat” voisin vaihtaa joihinkin erityisempiin öihin joissain uusissa paikoissa. Toisaalta tuskin se onnistuisi, kun muu elämä asettaa tietyt raamit, joissa on pakko pysyä. Vaelluksia tai pitkiä viikonloppujakaan ei mahdu montakaan vuoteen, eikä aina joko ehdi tai jaksa lähteä kauemmas/hitaammin ulos. Toisaalta ajatus lähimetsästä tai ensimmäisestä vastaan tulevasta pusikosta aivan hyvänä retkipaikkana on vaalimisen arvoinen. Jotta sata yötä voisi viettää asiaan sopivalla hartaudella, olisi aikaa hyvä olla enemmän kuin vuosi. Vanha klisee – Ei määrä, vaan se laatu. – on hyvä, mutta itse tuskin olisin päässyt monellekaan reissulle viimeisen vuoden aikana, ellen olisi asettanut itselleni tavoitetta, joka pakottaa säännöllisesti ulos.

Näitä pohtiessa eteeni tielle ilmestyi erikoisen näköinen musta lintu, joka oli pukeutunut tuuheaan mustaan kaulusröyhelöön. Hiljensin ajatuksissani vauhdin liian myöhään ja lintu lähti livohkaan. Ajoin hiljaa eteenpäin vauhtiani kiroten. Pian tielle lensi kuitenkin useita kymmeniä saman oloisia ja eri värisiä lintuja. Myöhemmin tunnistin linnut suokukoiksi. Olin luullut suokukkoja suuremmiksi, mutta naaraita koreammat koiraatkaan eivät ne ole kuin 31–34 cm pitkiä. Nuo upeat linnut lentelivät pallomaisessa parvimuodostelmassa aivan auton edessä tien reunalta toiselle. Hypnoottinen esitys. Jatkoin matkaa hyvillä mielin: suokukot muistuttivat, että tärkeää on lähteminen, ei se, missä ja miten se tapahtuu.

Laskin, että toiseksi viimeinen yö oli 50. yö teltassa, 44. yö Hailuodossa, 45. yksin vietetty yö, 15. yö rannalla. Sumu oli niin sankka, että se kasteli kasvot ja vaatteet. Tuuli. Telttaa pystyttäessä huomasin kiilojen jääneen kotiin. Huomasin unohtaneeni myös puukon, jolla voisi vuolla puusta kiiloja. Loppua kohden huolimattomuus näyttäisi lisääntyvän. Onneksi olen tällainen pula-ajan McGyver, joten tajusin työntää hiekkaan vispilän, haarukan, ison ja pienen lusikan, juustohöylän, paistinlastan ja kuulakärkikynän, sekä avuksi pari ajopuukepakkoa ja teltta nousi nopeasti. Sitten olin hyvilläni, kun autosta löytyi edelleen lumilapio, joten kaivoin hiekkaan tuulensuojakuopan, johon tein nuotion. Söin hieman hiekkaisia eväitä ja istuin nuotiolla miettien, olisivatpa kaikki illat tällaisia: kiireettömiä ja sopivasti latautuneita. Tuon  kaltaisia iltoja tässä on metsästetty pitkin vuotta – se unohtuu helposti, kun rutiininomaisesti lähtee ”kuhan nyt johonkin.”.

Jaettu